Parempi tapa seurata urheilua

Yleisurheilukausi on lähtenyt kotimaisittain toden teolla käyntiin. Erityisesti 31-vuotiaan Annimari Kortteen MM-rajan alitus toi kylmät väreet kotisohvalle. Ennen viime kesää hänen ennätyksensä oli vuodelta 2012, ja siinä välissä hän oli lopettanut urheilun kokonaan. Hänen tarinansa on huikea osoitus siitä, miten todella vaikeiden vuosien jälkeen kolmekymppinen urheilija voi nousta MM-tason urheilijaksi. Se antaa toivoa muillekin siitä, miten omaa unelmaa on mahdollista tavoitella vielä kolmenkympin tällä puolen.

Esimerkkejä on muitakin. Ihailen ranskalaista kiekonheittäjää Melina Robert-Michonia, joka heitti jo 23-vuotiaana huimat 65 metriä. Sen jälkeen hänellä meni 11 vuotta ennen seuraavaa ennätysparannusta. Hän otti ensimmäisen arvokisamitalin 34-vuotiaana ja on kartuttanut sen jälkeen mitalikaappiaan vielä kolmella mitalilla. Nyt tämä 40-vuotias kiekonheittäjä on jälleen heittänyt MM-rajan saatuaan viime vuonna toisen lapsensa. Hän ei tunnu pitävän ikää tai mitään muutakaan esteenä.

Eräs keihäänheittäjäystäväni tekee myös paluuta huipputasolle vaikeiden vuosien jälkeen ”kypsällä iällä”. Hän jäi ensimmäisessä kisassaan metrikaupalla ennätyksestään, mutta ei hän itsekään odottanut heti huipputulosta. Hän tietää varsin hyvin, että kovat tulokset on rakennettava askel askeleelta, eikä oikopolkuja ole. Hän oli saanut kuitenkin heti sosiaalisessa mediassa viestejä, että mitä hän kentällä luulee tekevänsä ja eikö hän tajua jo luovuttaa.
Näen punaista kun kuulen tällaista. Tulosta saa tottakai arvioida, kun kyse on kilpaurheilusta. Se tuo oman lisämausteen myös kotikatsomoon. Tulosta voi arvostella, pyöritellä ja verrata, mutta tutkimatta ja ottamatta huomioon tuloksen taustaa siinä ei ole mitään järkeä. Huonoa tulosta voi arvioida fiksusti näkemällä kokonaiskuvan ja asettamalla tuloksen niihin raameihin.

Sen sijaan tärkeää on huomata, että urheilija ei ole koskaan huono. Eikä kenenkään myöskään tarvitse hävetä mitään tulosta, ei urheilijan, eikä penkkiurheilijan. Olen nimittäin joskus lukenut kommentin ”hävettää olla suomalainen”, kun eräs urheilija onnistui ali odotusten arvokisoissa.

Matka huipulle on tarpeeksi kivikkoinen jo muutenkin. Ei tienviereen tarvita huutelijoita, jotka eivät ymmärrä aiheesta riittävästi. Joku urheilija voi toki saada lisäpontta tästä, mutta joskus uskoa omiin mahdollisuuksiin joutuu itsekin todenteolla kaivamaan ja ilkeät kommentit saattavat mennä syvälle ihon alle.

On parempikin tapa seurata urheilua. Uskon lopulta kaikkien urheilun ystävien haluavan samaa asiaa eli mahdollisimman isoa menestystä. Mitä enemmän vaikkapa MM-tasolla on urheilijoita, sitä enemmän jännitettävää ja tunteita kotonakin on. Sen sijaan, että muistuttaa miten jonkun ikä tai koko voi estää menestymistä, niin parempi olisi kertoa hänelle tarina urheilijasta, joka vastoin todennäköisyyksiä ja vastoinkäymisten jälkeen alkoikin loistaa. Ehkä se on juuri se rohkaisu mitä hän tarvitsee. Eikö olisi hienoa olla mukana sellaisessa tarinassa?

Kirjoittaja on ammattiurheilija.

Kommentit

  • Reinhald

    Ajatuksena juttu ja aihe ihan hyvä. Mutta näin urheiluseuraajan näkökulmasta monesti harmittaa kun nuorille tehdään vaikeaksi tai vaikeammaksi huipulle pääseminen.
    Esim.näitä urheilijarahoja jaettaessa monesti se kokenut ehtoopuolen urheilija on paremmassa asemassa. Vaikka jo vammoja ja näytötkin vähän kaukana. Eikä menestystä koskaan ollutkaan suurkisoissa.
    Näitä esimerkkejä niin talvi kuin kesälajeissakin joka vuosi.
    Sekun tahtoo olla että näissäkin jutuissa että piiri pieni pyörii. Mutta vika ei olekkaan urheilijoissa vaan systeemissä, enempi siellä herra puolella.
    Itse liputan nuorten toivojen puolesta, koska heissä on se urheilunkin tulevaisuus.

Jätä kommentti

*