Pysähdy ennen kuin on pakko

Juttelin ystäväni kanssa, joka kertoi jääneensä sairaslomalle uupumuksen takia. Korona oli kaatanut monta seinää jo valmiiksi väsyneen ympäriltä ja yhtenä aamuna hän ei ollut päässyt enää sängystä ylös. Tämä henkilö on yksi sisukkaimmista ihmisistä, jonka tiedän.
Tässä vahvuudessa piilee myös hänen heikkoutensa. Hän ajattelee olevansa se, joka aina jaksaa, erityisesti silloin kun muut eivät enää jaksa. Hän on se, joka tekee kaiken vaaditun ja mielellään aina vähän ylikin.
Nämä samat piirteet estävät häntä lepäämästä, mikä on elinehto palautumiselle ja sitä kautta työkyvyn ylläpitämiselle.

Ehkä tunnet jonkun tällaisen ihmisen omasta lähipiiristäsi tai työpaikaltasi. Monesti ulkopuolelta näkee, että kohta rysähtää, koska kukaan ei voi pitää tuollaista tahtia yllä, mutta mitään ei ole tehtävissä ennenkuin henkilö itse tajuaa missä menee.
Jokaisella tulee jaksamisen rajat vastaan jossain kohtaa. Miksi meidän on niin vaikea pysähtyä ennen kuin on pakko? Miten oppisimme hellittämään oma-aloitteisesti ennen rysähdystä?
Ensimmäiseen kysymykseen on vastauksia niin paljon kuin ihmisiä. Toiseen yksi ratkaisu on tietoisuustaidot ja läsnäolon harjoittaminen. Ilman itsetuntemusta on mahdoton tunnistaa milloin lähestymme oman sietokyvyn rajoja.
Meidän pitää tulla tietoisemmiksi ajatuksistamme ja tunteistamme ja harjoitella hellittämistä nyt, sillä oikeasti ei ole mitään muuta hetkeä.

Kuinka iso osa stressistä aiheutuu siitä, että mietimme mennyttä tai huolehdimme tulevasta tai että haluaisimme haluaisimme asioiden olevan toisella lailla kuin ne tällä hetkellä ovat? Suurin osa, ellei kaikki.
Harvoin tämä hetki itsessään aiheuttaa harmia, vaan ajatus siitä, mitä se tulee tarkoittamaan meille tulevaisuudessa. Jos maljakko hajoaa, mietimme kuinka sotku on kohta siivottava ja mitä sukulaisetkin sanovat kuullessaan korvaamattoman perintömaljakon olevan tuhannen pirstaleina.
Stressireaktion voi aiheuttaa tämän kaltainen ulkoapäin tuleva ärsyke. Lapsi ei suostu aamulla millään pukemaan, töissä pomo ärsyttää ja kotimatkalla joku kiilaa törkeästi ohi liikenteessä.
Otamme ärsykkeen vastaan aistien avulla ja tätä seuraa automaattinen kehontuntemus, kuten pala kurkussa, kylmät väreet tai kiihtynyt sydämensyke. Tunteet alkavat jyllätä ja taistele ja pakene -halytysjärjestelmä aktivoituu silmänräpäyksessä.

Hullua on, ettei tämän aktivoitumiseen edes tarvita ulkopuolisia, vaan saman reaktion voi saada päälle ihan itsekin.
Uupuneelle työasioiden ajattelukin voi aiheuttaa hengen ahdistusta. Esiintymiskammoisella tulevan presentaation miettiminen voi saada vatsan sekaisin. Kaikki tämä tapahtuu automaattisesti.
Voimme kuitenkin valita, kuinka toimimme tilanteessa ja näin katkaista stressireaktion aiheuttamat tuhot kehossa, jos tunnistamme sen kulun.
Se tapahtuu nimenomaan läsnäolon kautta lisäämällä hyväksyntää ja tietoisuutta itsestään ja kehon tuntemuksistaan.
Silloin on mahdollista opetella rentoutumaan tiukassakin paikassa. Näin elimistö palautuu tasapainotilaan nopeammin ja ehkä pakkopysäytystä ei tarvittaisi.

Kommentit

  • plokkariukki

    Omalla kohdallani tuon kaiken koin kantapään kautta ja tuo taitaa olla monelle muullekin se ainut keino joka saa pysähtymään. Palaaminen, elpyminen entiseen “normaaliin” vie vaan turhan pitkän ajan ja edes onnistuuko koskaan? Minun kohdallani ei ainakaan. Pysähtyminen ennen kuin…? helpommin sanottu kuin tehty!

Jätä kommentti

*