Kulunut kesä oli monella tavoin mullistavaa aikaa. Pääsin loukkaantumisten jälkeen takaisin unelmani pariin, mutta samaan aikaan koin sisäistä ristitiitaa vanhan ja uuden minän välillä siinä, miten haluan urheilua tehdä, ja millainen ihminen olla.

Tavoitteenani oli saada heittää ehjä kausi. Kilpailullisesti halusin taistella voitosta Kalevan Kisoissa, päästä EM-kisoihin ja varovaisena tavoitteena oli finaali siellä.
Kaksi kolmesta onnistui, ainoastaan finaalipaikan uupuminen jätti särön kauteen. Vai jättikö sittenkään?
EM-kisoissa nimittäin ymmärsin, miten tärkeää urheilu edelleen on minulle ja kuinka haluan vielä tavoitella kansainvälistä arvokisamenestystä. Kesän alkaessa se ei ollut laisinkaan selvää, sillä halusin vain päästä ehjänä rinkiin ja ulos sieltä. Se oli suuri muutos aikasempaan, sillä ennen en nähnyt paljon muuta kuin kirkkaimmat mitalit arvokilpailuissa.
Meissä kaikissa on monia puolia, tapoja tehdä asioita ja elää elämää. Olenkin kamppaillut kuluneen vuoden kovan huippu-urheilija minän ja pehmeämmän, elämää laajemmin katsovan minän kanssa. Olen selvitellyt näiden kahden keskusteluja ja koittanut löytää tasapainoa ja kultaista keskitietä tehdä asioita.

Miten yhdistän minussa vahvana olevan urheilijan määrätietoisuuden, sinnikkyyden ja menestymisen halun koko ajan kasvavaan henkisyyteen, luovuuteen ja ajatukseen, ettei elämä ole kilpailua ja lopulta kyse on oikeasti matkasta, ei päämäärästä?

Moni entinen urheilija on tullut sanomaan, että nauti vielä kun voit. He ovat toivoneet, että olisivat osanneet iloita enemmän omista pienestäkin onnistumisista. Otin tästä opiksi ja siksi tämän vuoden kokonaisvaltainen teemani on ollut ilo. Mutta eihän urheilu voi olla koko ajan kivaa, sanoo jokin ääni sisälläni. Entä jos olisi? Entä jos tekisi ne kovatkin treenit ilon kautta. Jos itse säätelisi omaa sisäistä tilaansa niin, että voi tuoda ilon tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Monta kertaa päässäni on soinut tuttu raita, joka kehottaa treenaamaan vähän enemmän ja pikkuisen kovemmin, niin voisin saavuttaa isompia tuloksia. Enemmän on enemmän -ohjelmointi on tiukassa. Samaan aikaan tiesin, että kehoni ei ehkä ole vielä tarpeeksi vahva, jotta ruuvia voisi kiristää kovin paljoa. Kärsivällisyyttä, niin voit heittää vielä pidemmälle kuin koskaan, toinen osa minusta sanoo.
Jutellessani ystävieni kanssa olen huomannut, että moni tasapainottelee täysin samojen asioiden kanssa. Jokin osa itsestä sanoo toista ja toinen osa kehottaa tekemään jotain ihan muuta. Eikö tämä lopulta ole ihan luonnollista? Kasvamme elämän tielle heittämien haasteiden myötä ja siten muutumme ihmisinä.

Haluankin tuoda omalla esimerkilläni huippu-urheiluun kasvun asennetta ja inhimillisyyttä. Ne eivät tällä tiedolla sulje pois kovia urheilutavoitteita ja menestymistä! Päinvastoin, näin voimme saada tasapainoisia, elämän energiaa pursuavia ja onnellisia menestyjiä.
Onko menestys lopulta mitään, jos se ei ole onnellista menestystä? Eikä tämä päde vain urheiluun, vaan ihan jokaiseen elämän osa-alueeseen.