Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää

Teen parhaani ja katson mihin se riittää, on ehkä yksi parjatuimmista ja myös väärinymmärretyimmistä lauseista urheilussa. Sen lausuja saa helposti päällensä naureskelua, vähättelyä ja syyttelyä huonosta asenteesta.
Tämä on häirinnyt minua itseasiassa jo vuosia. Ensinnäkin miten ihmeessä ketään voisi vaatia antamaan enemmän kuin parhaansa? Toki myöhemmin, kun fiksun ja pitkäjänteisen harjoittelun myötä omat rajat venyvät, on mahdollista antaa enemmän, mutta jokainen voi antaa vain sen hetkisen parhaansa, ei enempää.
Toisekseen, mitä sitten jos haluaa katsoa mihin oma paras riittää? Mikä siinä on niin häiritsevää?
Uskon, että pyrimme tekemään aina parhaamme vallitsevassa ympäristössä niillä resursseilla, joita meillä on kussakin tilanteessa käytettävissä. Arvostellessamme toisia emme aina muista, että emme voi millään tietää kaikkia toisen ihmisen käyttäytymiseen vaikuttavia sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä.

Huonosti nukutut yöt, loukkaantumiset, ihmissuhderistiriidat, ongelmat kotona tai töissä, mielenterveysongelmat… Tällaiset asiat vaikuttavat meillä kaikilla siihen, mikä kussakin hetkessä on parasta, jota voimme antaa. Vaikeassa elämäntilanteessa olevalle urheilijalle jo kilpailupaikalle ilmestyminen voi olla sisäinen voitto. Tosin se harvoin riittää urheilijalle itselleen, vaikka ehkä pitäisi. Muille sen pitäisi taas sitten ehdottomasti riittää.
Urheilijoilta usein vaaditaan jatkuvaa itsensä ylittämistä. Olenkin kysynyt itseltäni päivä toisensa jälkeen mitä voisin tehdä vielä paremmin? Miten voin ylittää itseni erityisesti niiden muutamien tuntien aikana vuodessa, jolloin teen suoritukseni arvokilpailuissa?

Tällaiset kysymykset ovat monesti hyödyllisiä ja vievät eteenpäin, mutta jatkuva ja ankara parantaminen voi tietyn rajan jälkeen alkaa kääntyä itseään vastaan. Silloin kun tekemisestä katoaa ilo ja sisäiset ja ulkoiset paineet tuntuvat musertavilta, kannattaa katsoa peiliin.
Silloin pitäisi osata pysähtyä ja hyväksyä, että minullakin on rajani – ja tänään ne tuntuvat menevän nyt tässä. Puskeminen ei ole ratkaisu, sillä se ei suinkaan venytä omia rajoja, vaan salakavalasti se tekee liikkumatilan ahtaammaksi.
Voisiko meillä olla enemmän tilaa itsensä ylittämiselle, jos ilmassa olisi vähemmän arvostelua ja tuomitsemista, ja enemmän ymmärtämistä ja hyväksyntää? Sekä itseään, että muita kohtaan. Ja voisiko joskus se mitä on nyt riittää?

Loppujen lopuksi sillä on väliä mitä urheilija itse haluaa, mikä on hänelle oikeasti tärkeää ja voiko hän sisäisesti hyvin. Näitä kysymyksiä haastankin kysymään itseltäsi tasaisin väliajoin.
Tällä hetkellä itseni ja nykyhetken hyväksyminen on minulle itseni ylittämistä. En ehkä halua samoja asioita samalla tavalla kuin ennen, ja se on välillä vaikeaa ja pelottavaa, mutta voin silti urheilla uudella itselle armollisemmalla tavalla. Itseasiassa, tämä on juuri nyt oma parhaani ja aion tässä pokkana katsoa mihin se riittää.

Kommentit

  • Yussi

    Kyllä. Tekemisen ilon katoaminen ja väkinäisen punnertamisen tullessa tilalle on aika pysähtyä. –
    Viime laman aikana yksi luennoitsija korosti, että merkittävimmät tulokset tieteissä ja taiteissa syntyvät pääsääntöisesti vahingossa tai miltei täydellisen välinpitämättömänä lopputuloksesta ja menestyksestä. Tärkeintä on innostus, intohimo, uteliaisuus ja suorastaan addiktiivinen asenne siihen, mitä tekee. Varmaan urheilussa on vähän samaa.

Jätä kommentti

*