Urheilu on etuoikeus

Yleisurheilun kotimainen kilpailukausi saadaan käyntiin heti kesäkuun alusta, kun vielä kuukausi sitten ei ollut tietoa, onko kisoja lainkaan. Tämän pitkän epätietoisuuden kauden aikana jokainen on joutunut opettelemaan sopeutumista muuttuviin olosuhteisiin ja erityisesti epävarmuuden sietoa. Se on eräänlainen elämän supertaito, sillä sanotaan, että ainut pysyvä asia on muutos.
Vaikka tämä kevät on ollut monelle henkisesti raskasta aikaa, niin sen läpikäyminen auttaa jatkossa. Jonkin asteisia poikkeusaikoja tulee nimittäin varmasti elämässä jossain kohtaa lisää.

On mahdollista, että tulee koronan toinen aalto, jolloin kokoontumisia jälleen rajoitettaisiin ja kisoja peruttaisiin. Sitä seuraisi taas uusi sopeutuminen.
On tullut selväksi, että vaikka kuinka olisi tehnyt isoja suunnitelmia, niin ne voivat hetkessä kariutua itsestä riippumattomista syistä. Siksi tavoitteisiin ei saisi kiinnittyä liikaa, varsinkaan jos oma onnellisuus on kiinni päämäärän saavuttamisesta. Itsen ulkopuolella tapahtuu jatkuvasti asioita, joihin meillä ei ole vaikutusvaltaa.
Voimme ainoastaan vaikuttaa omaan suhtautumiseemme asioihin.

Koronakevät ja muut maailmaa mullistaneet tapahtumat ovat osoittavat kirkkaasti miten etuoikeutettu on, jos murheista suurin on arvokisojen peruminen tai huippu-urheilun vaatiman treenaamisen aiheuttamat kivut kehossa. On etuoikeus saada jännittää tulevia kisoja ja miettiä miten hyvin pystyy ulosmittaamaan tehdyt treenit.
On etuoikeus saada laittaa itsensä likoon, välillä onnistua ja välillä epäonnistua.
Tämän sisäistämiseen on itselläni mennyt aikaa. Juttelin erään nuoren urheilijan kanssa, jonka huolena oli kilpailukauden lähestyessä juuri epäonnistumisen pelko. Hän sanoi tietävänsä, ettei aina voi onnistua, mutta silti epäonnistumisen tuntuu äärimmäisen raskaalta. Ymmärrän tämän kokemuksesta hyvin. Epäonnistuminen saa tuntua pahalta, eikä siitä tarvitse oppia nauttimaan. Parhaiten menestyvät ovat kuitenkin usein heitä, jotka ovat olleet parhaita epäonnistumaan eli sietämään sitä ja oppimaan siitä.

Kisoihin mennessä lopputulos on aina epävarma. Urheilu-ura itsessään opettaa valtavasti juuri epävamuuden sietoa ja tervettä asioihin suhtautumista, mutta se ei tapahdu hetkessä. Itse olen tajunnut stressanneeni urheilusta urallani niin paljon, etten oikeastaan jaksa tehdä sitä enää.
Öitä on mennyt turhaan valvoessa, kun tavoitteita on jäänyt saavuttamatta ja loukkaantumisia tullut, eikä stressaaminen ole auttanut yhtään. Kokemus on iso opettaja.
Miten voisimme oikeasti oppia arvostamaan tätä hetkeä, tätä päivää, tätä kilpailua riippumatta miten se meni? Luulin syksyllä 2017, että Ruotsi-ottelu 2015 olisi jäänyt viimeiseksi kilpailukseni loukkaantumiskierteen takia.
Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan sain ikäänkuin jatkoaikaa uralle, ja sillä ajalla olen edelleen.
Niinpä ensi viikolla alkavan kilpailukauteni teemana olkoon rentous ja kiitollisuus. Kiitollisuus tästä etuoikeudesta ja tästä päivästä, sillä huomista ei ole taattu kenellekään.

Kirjoittaja on ammattiurheilija.

Jätä kommentti

*