Valmentaja vaihtoon

Kuluneen vuoden aikana on uutisoitu monen huippuyleisurheilijan valmentajan vaihdoksesta. Se on monesti vaikea prosessi sekä urheilijalle että valmentajalle, sillä valmennussuhteeseen ladataan usein valtavasti odotuksia, tunteita, aikaa ja rahaa.
Urheilijan tiimissä on usein monta henkilöä managerista terveydenhuollon ammattilaisiin, mutta ydintiimi koostuu urheilija – valmentaja parista. Tavoitteet ja suunnitelmat niihin pääsemiseksi tehdään yhdessä ja ilon hetkellä riemu on yhteinen. Ei-toivottujen tulosten takia saattaa öitään valvoa urheilijan lisäksi myös valmentaja.
Jokainen urheilija – valmentaja- suhde on erilainen, mutta yhteistä on varmasti tiivis yhteydenpito ja suuri sitoutuminen. Jossain vaiheessa uraani olin enemmän puheissa valmentajan kuin silloisen poikaystäväni kanssa.
Urheilija voi tuntea olevansa valmentajalle paljosta velkaa, mikä tekee ajatuksen valmentajanvaihdoksesta vaikean. Konkreettisesti ainakin yleisurheilijoilla on harvoin varaa maksaa kunnon palkkaa valmentajalle, joka monesti vielä käyttää siviilityöstä kertyneet lomat harjoitusleireihin.

Turhautuminen on todennäköistä jos tulosta ei tulekaan. Joskus uutta suuntaa on haettava uudesta valmentajasta, mikä voi olla kova isku myös valmentajan arkeen. Urheilijalla on kuitenkin vain yksi ura, valmentajalla voi olla useita.
Minulla on ollut urheilu-urallani kolme valmentajaa. Juhani Nykänen teki arvokkaan työn kouliessaan raakileesta urheiljanalusta päämäärätietoisesti harjoittelevan ja arvokisojen ovia kolkuttelevan kiekonheittäjän. Anssi Mäkinen teki minusta Suomen mestarin ja arvokisafinalistin. Frantz Kruger otti ohjat vaiheessa, jossa taivaan piti olla auki kansainvälisen kärjen saavuttamiseen, mutta loukkaantumisten myötä toisin kävi.

Näin ollen olen kahdesti käynyt raskaita keskusteluja minulle tärkeän ihmisen kanssa polkujen erkanemisesta. Miksi valmentajanvaihdokset ovat sujuneet kuitenkin kohtuullisen helposti, vaikka se ei ole ollut helppoa? Yksinkertainen vastaus on, että valmentajani ovat osanneet luoda turvallisen ilmapiirin, jossa vaikeistakin asioista on pystytty keskustelemaan avoimesti.
Vahvistusta tähän sain, kun törmäsin Googlen Project Aristotele- hankkeeseen, jossa kartoitettiin menestyvän tiimin kaavaa. Yllättävästi tulosten mukaan paras tiimi ei koostu parhaista yksilöistä, vaan kaikkein menestyneimmissä tiimeissä yhteistä oli psykologinen turvallisuus. Sen vallitessa tiimin jäsenet tuntevat olonsa turvallisiksi puhua suoraan ja jakaa tunteitaan ilman pelkoa syyttelystä ja tuomitsemisesta. Palautetta annetaan rakentavasti ja virheiden tekeminen on sallittua.
Miten tätä saataisiin jalkautettua enemmän myös urheiluun, sillä näen saman pätevän myös menestyneisiin valmennustiimeihin? Psykologisen turvallisuuden luominen on koko tiimin vastuulla ja teiden erotessa siltoja ei tarvitse polttaa, kun kuitenkin lopulta yhtä köyttähän täällä vedetään tavoitteena hyvinvoiva ja menestyvä urheilija. Tai niin sen ainakin pitäisi olla.

Jätä kommentti

*