Yrittäminen kunniaan

Viime aikoina olemme saaneet iloita usean urheilijan onnistumisista, mutta samaan aikaan monen urheilijan unelmat hajoavat kaikessa hiljaisuudessa. Kisakauden keskellä tapahtuneista loukkaantumisista ja valtavasta tehdystä työmäärästä ei kirjoiteta välttämättä missään, jos kyse ei ole kärkiurheilijasta.
Urheilu on karkea esimerkki siitä miten sadat harjoitustunnit voivat valua näkymättömiin silmänräpäyksessä. Urheilijalle tämä voi tarkoittaa maailman ja oman itsensä hetkellistä romahtamista. Yrittämisestä ei palkita, eikä sitä pidetä erityisesti arvossa, jos tulosta ei synny.
Sain ensimmäisen kosketuksen päinvastaiseen, kun menin vuonna 2012 harjoitusleirille Yhdysvaltoihin, ja muistan olleeni haltioissani siellä vallitsevasta rohkaisevasta ja unelmia kannattelevasta ilmapiiristä. Ei ollut väliä paljonko oma tulos oli siinä vaiheessa, vaan kehuttiin miten upeaa on, että panostaa niin paljon, että lähtee meren taakse treenaamaan. Samanlaista arvostusta en ollut kokenut Suomessa. Yrittämistä ja halua kehittyä pidettiin suuressa arvossa ja ihmiset olivat ylpeitä unelmistaan.

Urheilu on siitä raaka laji, että kovalle työlle ei välttämättä koskaan saa himoitsemaansa palkintoa. Monilla on unelmana Olympiakulta, mutta äärimmäisen harva sitä voittaa. Sama pätee myös muissa elämän osa-alueissa, joissa on rajattu määrä yhtä palkintoa.
Siksi on tärkeää teroittaa unelman tavoittelijoille jo nuoresta lähtien, miten arvokasta yrittäminen on, ja ennen kaikkea opettaa itse arvostamaan omia ponnisteluja. Itsensä ja tekemistensä vähättely tuntuu olevan suomalaisten kansantauti, vaikka jo unelmaa kohti kulkeminen vaatii suurta rohkeutta ja päättäväisyyttä.
Emme itse asiassa voi odottaa, että muut arvostaisivat tekemisiämme, jos emme itse arvosta niitä ensin. Arvostanko enemmän 56 metriä nyt kuin kesällä 2015? Ehdottomasti. Silloin ylenkatsoin tulosta, nyt kiitän siitä koko sydämestäni. Tähän pääsy ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä itsekin kasvoin ”kehitys loppuu tyytyväisyyteen” mentaliteetin keskellä. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt miten sanonta ei pidä paikkaansa.

Olen ollut tasapainoisempi ja tyytyväisempi tällä harjoituskaudella kuin koskaan aiemmin, ja kehitystä tulee koko ajan. Tällä hetkellä tuntuu, että minulla on edelleen mahdollisuudet heittää miten pitkälle tahansa. Eikä pidä katsoa pelkästään tuloksen kehittymistä, vaan myös ihmisenä kasvamista, mikä on isossa kuvassa tärkeämpää.
En väitä, etteikö tyytymättömyys veisi eteenpäin. Ihmiset motivoituvat mennessään kohti jotakin innostavaa tai poispäin kivusta. Itsekin olen tehnyt monia hyvään johtaneita muutoksia elämässä, koska tuska jäädä paikalleen on ollut liian suuri. Kuitenkin pahan olon välttely ei ole kestävää pitkällä aikavälillä, vaan lopulta kipua joutuu katsomaan silmiin, käsittelemään ja hyväksymään tilanteen.
Ehkä todellinen kehitys vasta alkaa tyytyväisyydestä. Siitä, että osaa olla kiitollinen siitä mitä jo on, ja arvostaa yrittämistä, eikä vain saavutuksia. Sen pohjan päälle on huomattavasti tukevampi rakentaa kestävää kehitystä.

Kirjoittaja on ammattiurheilija.

Jätä kommentti

*