Urkujen henki – lapsuusmuisto vaarista näin isänpäivän alla



Pikkupoika oli kiivennyt sunnutaiaamuna kirkon tapuliin kaveriksi vaarilleen, joka soitti kirkonkelloja. Kun papinsoitto ja yhteensoitto oli soitettu, olivat kirkonmenot valmiit alkamaan. Vaarille tuli kiirus alas tapulista, urkuparvelle. Sinne hänen piti ehtiä polkemaan ilmaa kirkon urkuihin.

Urkuparvella oli urkujen takana syvennys, pieni korkeahko penkki, jonka jalkatilassa oli polkimet. Siinä vaari polki ilmaa rauhalliseen tahtiin. Poika katseli urkupillejä. Vaari ei laulanut eikä soittanut. Kuitenkin hänen polkemansa ilma muuttui urun pilleissä milloin herkästi soivaksi tuulenvireeksi, milloin taas voimakkaasti pauhaavaksi ukkoseksi.

Poika ei välittänyt kirkonmenoista, puhumattakaan saarnoista. Mutta urkupillit ja niiden ihmeelliset taianomaiset äänet, jotka muodostuivat vaarinsa polkemasta ilmasta, niitä poika hämmästeli ja ihaili.

– – – – –

(Nuoruusmuisto jo edesmenneestä vaaristani näin isänpäivän alla)
Kuva: Lumijoen kirkon urut 2009. Kuvaaja Seppo Hinkula

Jätä kommentti

*