30-luku Suomen ja sukuni historiaa

Hannes

18-vuotias nuorukainen istuu aution kotimökkinsä portailla.  On joulunseutu vuonna 1939 ja siinä istuessaan hän ankein mielin muistelee mennyttä 30-lukua, joka näytti hänen perheelleen synkimmän puolensa. Juho oli rakentanut perheelleen oman talon sukunsa maille v. 27 ja siinä he olivat asuneet kohtuullisen tyytyväisinä elämäänsä. Juho oli taitava amattikirvesmies ja hänellä riitti töitä kunnes maailmanlaajuinen lama iski myös Laatokan Karjalaan.

Ensin hän loukkaantui yhdellä työmaalla ja joutui sairaslomalle useaksi kuukaudeksi. Onneksi rakennuttajalla oli vakuutukset kunnossa ja sieltä oli Juhonkin määrä saada tapaturmastaan korvaukset. Rahoja ei kuitenkaan kuulunut kuukausien odottelunkaan jälkeen. Vakuutusyhtiö ilmoitti korvaukset maksetuksi ajallaan ja tulleen myös vastaanotetuksi kuitatuksi. Lopulta pankista selvisi, että Juhon rahat oli nostanut täysin saman niminen henkilö, joka varmasti tiesi, ettei hänelle ollut tulossa vakuutuskorvauksia. Ajat olivat kuitenkin kaikilla kovat ja yllättävä rahantulo tuntui vastaanottajasta varsinaiselta taivaanlahjalta.

Toki hän jälkiselvittelyissä myönsi ihmetelleensä rahoja, mutta ei ollut kuitenkaan selvittänyt niiden todellista kohdetta. Osin hän oli rahoja jo ehtinyt kuluttaakin, mutta kuitenkin Juho ne häneltä sai perittyä niin, ettei asian takia tarvinnut käräjille lähteä. Se vaikutus tuolla episodilla oli, että Juho muutti perheensä sukunimen sellaiseksi, ettei sitä taatusti ollut muilla.

Samoihin aikoihin hänellä oli suurempikin murhe. Hän oli silloin, kun töitä vielä oli ja työpalkkaa juoksi normaalisti, lunastanut tosin velkarahalla sisareltaan hänen osuutensa sukutilasta. Sitten iski lama ja hänpä ei pystynytkään maksamaan lainan lyhennyksiä ajalaan. Pankit olivat tuolloin säälimättömiä ja ajoivat surutta velalliset pakkohuutokauppaan. Niin kävi Juhollekin. Talo pakkohuutokaupattiin 10.000 mk:n pankkiveloista ja kahdeksanlapsinen perhe joutui luopumaan Juhon omin käsin rakentamasta kotitalostaan.

Heille annettiin puolivuotta asumisoikeutta, jonka jälkeen edessä olisi ollut mierontie. Juho ei kuitenkaan antanut periksi vaan hän rakensi perheelleen uuden kodin tuolle siskoltaan ostamalleen tilanosalle, jota ei oltu vielä lainhuudatettu, joten se ei ollut mukana pakkohuuto-kaupassa. Tuolloin 13 vuotias Hannes poika oli jo täyttä päätä isänsä apuna rakennustyössä ja he onnistuivat saamaan talon valmiiksi määräaikaan mennessä.

Seuraava uhka olikin sitten alkamassa oleva maailmansota. Saksa hyökkäsi Puolaan syyskuun alussa 39 ja Suomen sodanjohto kutsui reserviläiset ylimääräisiin kertausharjoituksiin, joilla varaudittiin sodanuhkaan. Torstaina 30.11.39 aloitti Neuvostoliitto hyökkäyksen Suomeen rankalla tykistökeskityksellä. Se ei jättänyt mitään epäselväksi, silloin oli tosi kysymyksessä. Karjalan väestöä alettiin evakoida rajakylistä sisä-Suomeen ja aika pian tuli evakointikäsky myös Laatokan pohjoispuolella sijainneen Suistamonkin asukkaille.

Evakointitohinan keskellä sotapoliisit pidättivät Juhon ja Hannes-pojan kuulusteltaviksi. Joku oli ilmiantanut heidät ja väittänyt heitä vihollisen vakoojiksi. Useiden päivien ja öiden pidätysjakson aikana heitä kuulusteltiin jatkuvasti kumpaakin erikseen, kunnes vihdoin uskoivat, että heillä oli täysin väärät miehet kuulusteltavina. Kuulustelija totesi vapauttamisen yhteydessä, että ajat nyt ovat tällaiset jokainen ilmianto on tutkittava. Toivon kuuitenkin, ettette kanna kaunaa meille näistä kuulusteluista. Ilmiantajakin tuli selväksi, mutta siihen asia jäi.

Juho pääsi perheensä luokse ja läksi heidän kanssaan evakkoon, mutta Hannes määrättiin työkomppaniaan jatkamaan evakoitavien tavaroiden kuljetuksia Alatun asemalle. Vähäiset vapaahetkensä hän vietti autiossa kotimökissään ainoana seuralaisenaan Tellu-koiransa. Siinä   portailla istuessaan hän tiesi joutuvansa heti huommenna työkomppanian mukana muulle, minne sitä hän ei tiennyt.

Ennen seuraavan aamun lähtöään hänellä oli kaksi ylivoimaisen vaikeaa tehtävää kotimökillä jäljellä. Hänen täytyi lopettaa uskollinen ystävänsä Tellu, jota hän ei voinut ottaa mukaansa eikä hän voinut ajatellakkaan jättävänsä ystävänsä kulkukoiraksi kokemaan ties millaisia kohtaloita sodan jaloissa. Toinen tehtävä oli kotimökin polttaminen, ettei se jäisi viholliselle. Surumielin hän hautasi ystävänsä kotimökin multaan. Hänellä oli jo tulitikut kädessään, mutta kotimökin polttajaksi hänestä ei ollut. Surullisempaa joulua nuorelle miehelle ei voi kuvitella, mutta todelliset koetelemukset olivat vasta edessäpäin.