Jatkaakseni sotaisilla blokiaiheilla otan tämän blokini aiheeksi pian 30 vuotta jatkuneen taistelun pihanurmikkomme heruudesta voikukkia vastaan. Olen sen verran periaatteen mies, että noudatan omassa toiminnassani kemialliset aseet kiletävää kansainvälistä sopimusta. Olen käyttänyt tässä taistelussa ainoastaan perinteisiä sotakoneita eli erilaisia ruohonleikkureita ja niissä terän asentona sellaista, joka tekee mahdollisimman lyhyttä leikkausjälkeä. Sotamenestykseni on ollut kuitenkin huono.

Tuon lähes kolmikymmenvuotisen kokemuksen perusteella voin vain todeta, että voikukka on mitä ovelin vastustaja. Edes teräasennon antama matala leikuu- tulos ei ole tuottanut toivottua tulosta vaikka sainkin suuren osan kukinnoista katkottua niin ei mennyt aikaakaan, kun kukkaloisto kukoisti entiseen malliin nurmikollamme. Minusta jopa tuntui siltä, että voikukilla oli jokin salainen viestintäjärjestelmä, jolla ne varoittivat ruohonleikkurin tulosta. Näytti nimittäin     siltä, että leikkurin etupuolella olevia kukkia varoitettiin ruohonleikkurin tulosta, jollon ne painoivat kukintonsa niin matalaksi, ettei leikkurin terä yltänyt niitä katkaisemaan. Tuntui ihan siltä kuin takkani olisi kuulunut pilkallista hihitystä, kun en ollut saanut kukintoja leikatuksi.

Lopulta pinnani petti ja laitoin koko pihanurmikon uusiksi ajatuksella, että se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa. Palkkaamani urakoitsija poisti entisen nurmikon kokonaan pois, toi tontille uudet mullat ja kylvi siihen kokonaan uudet heinänsiemenet. Alku näyttikin hyvältä, mutta vain ensimmäisen kesän osalta. Uuden mullan mukana ilmestyi nurmikollemme nätti minikokoista päivänkakkaraa muistuttava kasvi, jonka nimeksi löysin kasvikuvastostani hyvin kuvaavan nimen: kaunokainen. Myös voikukka palasi nurmikolle nopeasti.

Kaunokainen oli puutarhakarkulainen, mutta ryhdyin suosimaan sen kasvustoja jättämällä ne leikkaamatta. Ei kuitenkaan mennyt aikaakaan, kun voikukat huomasivat tämän ja osoittivat huomattavaa strategista osaamista ryhtyen siirtämään omaa kasvustoaan kaunokaiskasvuston keskelle. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin leikata joko koko kaunokaiskasvustotkin pois ja niiden mukana myös voikukat tai hyväksyä totaalinen tappioni taistelussa voikukkia vastaan.

Olen sitä ikäluokkaa, joka joutui oppikoulussa keräämään kasveja kasvistoksi. Silloin ei riittänyt, että tunnisti keräämänsä kasvit, piti myös opetella niiden latinankieliset nimet. Muistan vieläkin voikukan latinlaisen nimen taraxacum officinale. Suhteeni voikukkaan on siis ollut varsin pitkäaikainen eikä aina niin kompleksinen kuin nykyisin. Sainkin aiheen tutkailla sitkeän vastustajani sielunelämää tarkemmin ja koin melkoisen yllätyksen. Voikukka osoittautui mitä monipuolisemmaksi hyötykasviksi. Käytännössä kukan kaikki osat ovat käyttökelpoisia rohtoina ja jopa ruoka-aineina. Sota-aikana voikukan juuria käytettiin suosittuna kahvin korvikkeenakin. Suosimaani kaunokaista ei edes mainita monipuolisessa kasvistokirjassani. Värikuvakasviosta se sentään löytyy, siellä siitä todetaan hyvin yksioikoisesti kasvin esiintyvän asuintalojen luona yleisenä puutarhakarkulaisena.

Ehkäpä minun on syytä tarkistaa suhtautumistani kasveihin pelkästään tunneperäisesti. On vain myönnettävä, että kaunokainen on hoitanut oman imagonsa rakentamisen paremmin kuin voikukka. Taitaa olla aika päättää oma 30-vuotinen sotani voikukkaa vastaan ja todeta kärsineeni kokolailla perusteellisen tappion. Olen taistellut ihan väärää vihollista vastaan, joka kaiken lisäksi osoittautui minua paremmaksi sotastrategiksi.

Anssi