80 vuotta sitten

Tästä kaikki sai alkunsa: Molotov on allekirjoittamassa 23.08.1939 asiakirjaa, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa Saksa ja Neuvostoliitto jakavat maita etupiireihinsä. Taustalla seuraavat tapahtumaa Saksan ulkoministeri Trippentrop ja Neuvostoliiton johtaja Stalin.

Perustan tämän blokikirjoitukseni isäni tuolloin 18-vuotiaan nuorukaisen muistiin kirjoitettuihin omakohtaisiin kokemuksiin talvisodan alkuvaiheista.  Pohjustuksena tapahtumille aloitan kertomuksen vuoden 1938 talvesta, jolloin vasta 17-vuotias poikanen oli jo isänsä mukana metsäsavotassa Suojärven pitäjän korpimailla lähellä Neuvostoliiton raja-aluetta. Perhe oli rahallisesti tiukoilla ja kaikki hanke oli kahdeksan lapsiselle perheelle todelliseen tarpeeseen. Kuvaavaa tuon ajan savottaelämän rajuuteen oli nuoren pojan mieleen lähtemättömästi jäänyt tapahtumaketju tuolta keväältä. Kertomuksen isä on ukkini ja poika isäni Laatokan Karjalan Suistamon pitäjästä Ahvenlammin kylästä.

Heidän savottaporukkansa oli saanut palstansa tukkityöt tehdyksi jo talven aikana ja siirtyivät lähemmäs Suojärvelle johtavia maantie- ja rautatieyhteyksiä kevääksi tukkitöihin. Urakan lähestyessä loppuaan päättivät isä ja poika lähteä käymään kotona lauantaina palkkarahat saatuaan. Osa savottaporukasta jäi kuitenkin kämpälle juopottelun ja kortinpeluun merkeissä. Se oli kämpille jääneille kohtalokas ratkaisu. Yksi kylillä ryypiskellyt veljespari sai päähänsä sunnuntaita vasten yöllä kämpälle palatessaan pistää ranttaliksi ja tappaa kaikki kämpälle jääneet puukoilla sänkyihinsä. Tekijät saatiin sunnuntain aikana nopeasti kiinni, mutta tappotyön jäljet olivat vielä karmeasti nähtävillä, kun isä ja poika palasivat maanantai-aamuna työmaalleen. Onnekseen he eivät olleet jääneet kämpälle, jolloin sama kohtalo olisi varmaankin kohdannut heitäkin vaikkeivät ryyppymiehiä olleetkaan.

Ukkini oli kysytty amattikirvesmies, jolle töitä riitti talvisten tukkisavottojen lisäksi rakennustyömailla ja niihin hän otti mukaansa vanhimman poikansa, minun isäni oppimaan kirvesmiehen ammatin jo nuoresta pitäen. Syksyllä -38 isäni pääsi talvikuukausiksi opiskelemaan Siuntioon Miina Sillanpään säätiön järjestämille kursseille suurelta osin demaripuolueen järjestämän rahoituksen turvin. Avartunein mielin poika palasi takaisin kotikonnuilleen kevään koittaessa v. -39. Kevät ja kesä olivat työn täyteisiä ja erittäin lämpimiä. Kesä oli pojalle se viimeinen nuoruuden kesä Karjalassa, josta hän sai nauttia täysin siemauksin ja tulevaisuuskin näytti kaikin puolin valoisalta.

Synkät pilvet olivat kuitenkin jo nousseet Euroopan taivaalle, mutta ne eivät nuoria hätkäyttäneet, tuskin edes kiinnittivät uhkaaviin uutisiin huomiota. Heidän naapurinsa oli kovia IKL:n miehiä ja toimipa paikkakunnalla sivutoimisena “ohranana” eli etsivä keskuspoliisin urkkijana. Naapuruussuhteet kuitenkin säilyivät jokseenkin siedettävinä ja naapuri kävi vaimonsa kanssa lauantaisin heillä saunomassa. Juhannuksena he tulivat tapansa mukaan taas kyläilemään ja odottamaan saunaan kutsua. Mies oli hieman ryypiskellyt ja oli poikkuksellisen agressiivisella päällä, jolloin poika k0tiin tultuaan koki äitinsä olleen uhattuna. Poika oli harrastanut aktiivisesti painia ja vaikka ei ollutkaan koolla pilattu osasi harrastuksensa kautta painiotteita ja niitä käyttäen hän heitti naapurin ulos tuvasta. Ehkäpä naapurin humalatila auttoi sopivasti ulosheiton onnistumista. Tuon tapahtuman jälkeen naapuri ei enään heille saunaan pyrkineet.

Kuukauden verran myöhemmin isäni joutuu kylän kaupalla sanaharkkaan kaupassa olleiden isäntämiesten kanssa. He lukevat paikallisen Laatokka-lehden kirjoitusta Suomen ja Neuvostoliiton suhteista mm. seuraavaa: “Neuvostoliitto  on savijaloilla seisova jättiläinen”. Kirjoitus innostaa isäntämiehiä yksimielisesti toteamaan, että kyllä yksi suomalainen aina kymmentä ryssää vastaa. Nuorukainen ei malta olla puuttumatta keskusteluunvaan heittää vastaan oman totuutensa: “Kuinkahan siinä oikein käy, jos satakahdeksankymmentämiljoonaa ihmistä päästetään irti. Nehän sotkevat meidät jalkoihinsa, kun meitä on vain kolme ja puoli miljoonaa.” Siihen yksi änkyrin äijä tiuskaisee suuttumuksesta tulipunaisena naamaltaan: “Usko poika, Hitlerin käsi on pitkä, vielä se yltää sinunkin niskaasi.”  Siihen nuori mies vielä vastaa poistuessaan kaupasta: Ei sen nyrkki tänne asti yllä.” Ja kuinka väärässä hän olikaan.

Elokuun 23. päivänä 1939 allekirjoittavat Neuvostoliiton ja Saksan ulkoministerit Molotov ja Trippentrop Moskovassa keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa sopivat myös keskinäisestä etupiirijaosta. Myöhemmin julkisuuteen vuotanut lisäpöytäkirja jakaa Puolan kahtia ja sisällyttää Puolan länsiosat Saksan ja itäosat, Balttian maat ja Suomen Neuvostoliiton etupiiriin. Sopimuksen mukaisesti Saksa hyökkäsi Puolaan vailla 5 syyskuun 1. päivänä ja valtasi läntisen osan Puolasta neljässä viikossa. 17.09.1939 marssivat Neuvostoliiton joukot puolestaan itäiseen Puolaan. Toinen maailmansota oli syttynyt Puolan jaolla.

Tuona perjantaina syyskuun 1. päivänä oli ukkini työporukka, jossa mukana oli myös isäni lopettelemassa hirsirakennusurakkaansa Suojärven radan varrella Näätäojan aseman kupeessa asunnoksi tuleville metsätyömiehille. Joskus yhden jälkeen iltapäivästä tulee paikalle töitä valvova metsätyönjohtaja kertoen häntä järkyttäneet uutiset: “Kuuntelin äsken päiväuutiset radiosta, nyt on pojat piru merrassa, Hitler on joukkoineen hyökännyt Puolaan. Kyllähän te tämän rakennuksen hyvissä ajoin ennen talven tuloa saatte valmiiksi, mutta ei siinä kukaan tule asumaan. Nyt ovat asiat siinä pisteessä, että kovat ajat ovat edessä.” Ennustaa metsätyönjohtaja pahaenteisesti. Lokakuun puolivälissä rakennus todellakin valmistui vain tullakseen poltetuksi 2.12. suomalaisten toimesta, ettei rakennus jäänyt hyökkääjän käyttöön.

Isä ja ukki olivat niitä ikäluokkia, joita ei heti liikekannalle panon alussa kutsuttu armeijaan, isä oli 18 vuotias ja ukki yli neljäkymppinen. Kun neuvostojoukot sitten hyökkäsivät lavastamiensa Mainilan laukausten (26.11.) jälkeen aamulla 30.11.1939 Karjalan kannaksella Suomeen alkoi Suomessa Talvisodan nimen saanut sota toden teolla. Maahyökkäystä tehostettiin massiivisilla ilmapommituksilla Helsinkiin ja moniin muihinkin keskeisiin Suomen asutuskeskuksiin ja rautatieyhteyksiin. Siviilien evakointi sodan jaloista oli monin paikoin varsinkin Laatokan Karjalan alueella jätetty tekemättä ja huono-onnisimmat jäivät Neuvostoliiton vangeiksi. Samana päivänä Neuvostoliitto ilmoitti Terijoella perustetun Otto Ville Kuusisen johtaman Suomen kansanhallituksen, jonka kanssa Neuvostoliittio solmi 2.12. avunantosopimuksen. Sen jälkeen Neuvostoliitto saattoi  omasta mielestään perustellusti väittää, ettei maa sotinut Suomen hallitusta vastaan.

Läheisellä Alatun asemalla oli ensimmäisenä sotapäivänä valtava häslinki, kun junat yrittivät kuljettaa ihmisiä turvaan sodalta ja samaan aikaan rajan suuntaan meni sotilaita ja sotamateriaalia. Toisen sotapäivän aamuna saivat isäni ja ukkini määräyksen osallistua työvelvollisina siviilien evakointiin. Kuljetusvälineikseen he saivat hevoset ajopeleineen ja käskyn ensitöikseen kuljettaa kauppaliikeistä tarvikkeita asemalle. Näytti olevan tärkeintä saada turvaan ensimmäiseksi rikkaiden kauppiaiden omaisuus. Työt jatkuivat lyhyitä aamuyön lepohetkiä lukuun ottamatta pari päivää.

Kolmannen sotapäivän iltana kesken ajourakan niin isä kuin ukkikin tulivat sotapoliisien pidättämiksi. Heidät vietiin aseilla uhaten sotapoliisin asemapaikkana toimineelle kansakoululle, jossa heidät tutkitaan perin pohjin ja sen jälkeen suljetaan erillisiin koppeihin niin, etteivät he voineet keskustella keskenään lainkaan. Seurasi tiukat kuulustelut ja uhkaava käytös kuulustelijoiden taholta, kuitenkaan he eivät kokeneet mitään ruumiillista kidutusta, vain öisiä tresaavia kuulusteluja tyyliin “Missä olit elokuun 15 päivä? Mitä teit rajan läheisyydessä? Mikä oli ystäväsi nimi? Keitä muita tapasitte? Kuka oli toverinne?” jne. Loputtomia kysymyksiä ja aikamääriä jatkuvana ristikuulusteluna enemmän kuin kuulusteltavat ehtivät vastaamaan. Yleensä kuulustelut tapahtuivat öiseen aikaan ja välillä he saivat jäädä itsekseen miettimään kohtaloaan ja sitä mistä koko pidätyksessä oli kysymys. Kuulustelijat olivat hyvin perillä heidän savottareissuistaan rajan pinnan metsissä ja jopa isäni saattomatkoista rajan suuntaan. Samoin he tiesivät tarkoin hänen huolettomat puheensa kylän kaupalla Neuvostoliiton ja Suomen kansakuntien kokoerosta. Hitlerin käsi oli kuin olikin pitkä ja ylsi aina Laatokan Karjalan torpiin saakka.

Mummoni tai kaikkihan häntä kutsuivat mammaksi alkoi toden teolla huolestua, kun isää ja poikaa ei kuulunut kotiin edes lyhyeksi lepohetkeksi vielä seuraavanakaan päivänä. Hän meni huolissaan Alatun asemalle kyselemään miehiään, mutta kukaan ei tiennyt heistä mitään. Lähi kaupassa hän tapaa kauppiaan kirjanpitäjän, jonka ivallinen vastaus on, että he ovat loikanneet Venäjälle. Silloin mammalle tuli todellinen hätä ja hän uskoi jotain todella pahaa tapahtuneen. Hädässään hän löytää kauppiaan, jota hän pitää rehtiinä miehenä ja kauppias antaakin vinkin, että kannattaa käydä kyselemässä kansakoululta. Mamma kiirehtii koululle, jossa on paljon sotilaita, mutta kukaan ei korvaansa lotkauta jonkun mökin muijan hädälle. Tässä on heidän mielestään paljon suuremmat asiat kyseessä onhan saatu vangituksi kaksi vaarallista isänmaan petturia, joiden kuulustelut olivat parhaillaan käynnissä.

Viimeisenä toiveenaan mamma kääntyi paikallisen kyläpoliisin puoleen ja saikin hänet lähtemään mukaansa kansakoululle. Siellä poliisi vakuutti sotilaspoliisille, että heillä oli väärät miehet pidätettyinä. Rajasärkät ovat toki vasemmistolaisia, mutta eivät missän nimessä kommunisteja ja vielä vähemmän vihollisen vakoilijoita. Päästäkää heidät vapaiksi ja huolehtimaan perheensä turvaan sodan jaloista. Pian ukkini ja isäni vapautettiinkin ja ennen niin ärhäkkä kuulustelija olikin nyt muuttunut ystävälliseksi, kun hän ilmoitti heidän vapauttamisestaan. “Älkää muistelko pahalla, ajat vaan ovat sellaiset, että kaikki ilmiannot on tutkittava. Tiedoksenne, että naapurinne tekivät teistä ilmiannot. Varmaan arvaatte keistä on kysymys, niin ette syytä ilmiannosta viattomia.” Kyllähän he arvasivat tilanteen aivan oikein.

“Menkää nyt rauhassa kotiin ja valmistautukaa huommenna evakkoon lähtöön muut paitsi nuorempi Rajasärkkä, joka jää edelleen Alatun asemalle työvelvollisena”. Sotaa oli käyty jo toista viikkoa, kun he pääsivät vapauteen ja perhe vähien tavaroiden kanssa lähtemään evakkomatkalle. Isäni jatkoi hevoskuormien rahatausta asunnoista Alatun asemalle eli sama työ jatkui minkä sotapoliisit olivat viikon päivät takaperin keskeyttäneet. Ikimuistoinen oli siis 18-vuotiaan nuorukaisen sotatien alku, mutta ankarammaksi se sodan edistymisen myötä vain muuttui. Se on kuitenkin kokonaan jo toisen blogin asia.

 

 

 

 

 

 

Jätä kommentti

*