Elinaikani presidentit

Mauno Koivisto Kuopiossa 3.9.1981. Kuva: SS-arkisto

Olen elänyt juhlavuosien osalta yhtäjalkaa Suomen itsenäisyyden kanssa. Olen vuoden 1942 lopun sotalapsi, jolloin itsenäinen Suomi täytti keskellä jatkosotaa 25 vuotta. Silloin presidenttinä oli tasavallan viides presidentti Risto Ryti. Häntä ennen presidentteinä olivat olleet Kaarlo Juho Ståhlberg ”Tasavallan takuumies”, Lauri Kristian Relander ”Reissu Lassi”, Pehr Evind Svinhufud ”Ukko Pekka” ja Kyösti Kallio ”Punamultayhteistyön käynnistäjä”. Jo viiden ensimmäisen presidentin yhteydessä voidaan sanoa, että Suomella oli alusta alkaen hyvä ”herraonni” ja sama kehitys on jatkunut koko itsenäisyytemme ajan.

Ryti laittoi itsensä likoon Suomen puolesta tekemällä omissa nimissään sopimuksen Suomen jatkamisesta Saksan rinnalla sotaa vielä Neuvostoliiton massiivisen kesähyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944. Sopimus mahdollisti vahvan Saksan avun jatkumisen ja siten torjuntataistelujen onnistumisen. Rydin tekemä sopimus mahdollisti myös Suomen irtautumisen Saksan rinnalta tekemään erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa. Se onnistui vaihtamalla presidenttiä, jolloin Rydin tekemä sopimus ei enään sitonut uutta presidenttiä. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Ryti tuomittiin pääsyyllisenä 10 vuodeksi kuritushuoneeseen, josta presidentti Paasikivi hänet armahti vuonna 1949.

Kuudenneksi presidentiksi valitsi eduskunta sodan loppuvaiheissa erityislailla Suomen Marsalkka Carl  Gustaf Emil Mannerheimin, jolla katsottiin olevan parhaat mahdollisuudet irroittaa Suomi sodasta Neuvostoliittoa vastaan. Niin myös kävi eikä Stalin vaatinut Mannerheimin tuomitsemista sotasyyllisenä. Olen jo kirjoittanut kolmessa ensimmäisessä blogissani Mannerheimistä, joten ei hänestä nyt tämän enempää. Hän luopui presidenttiydestä keväällä 1946 terveyteensä vedoten. Hänen tilalle presidenttikauden loppuajaksi eduskunta valitsi Juho Kusti Paasikiven. Niin pitkään näkyvästi Suomen politiikassa vaikuttaneesta Paasikivestä tuli Suomen tasavallan seitsemäs presidentti, jonka valtakausi jatkui aina vuoteen 1956.

Paasikiven jälkeen alkoikin sitten 25 vuotta kestänyt Urho Kaleva Kekkosen yhtäjaksoinen valtakausi. Sen alku oli todella täpärä sillä Kekkonen voitti kolmannessa äänestyksessä vastaehdokkaansa Karl August Fagerholmin valitsijamiesäänestyksessä äänin 151-149. Seuraavassa presidentinvaaleissa Neuvostoliitto puuttui noottikriiseineen vahvasti vaalin lopputulokseen Kekkosen hyväksi ja siitä eteen päin Kekkosen ”kuningastie” oli pelkkää voittokulkua. Tasavallan täyttäessä 50 vuotta vuonna 1967 oli Kekkosen toinen presidenttikausi lopuillaan, mutta Urkin suosio vankkumaton.

Minä puolestani olin 25 vuotiaaksi mennessä löytänyt elämälleni selkeän suunnan se oli virkamiesura VR:llä ja pysyväiseksi osoittautunut avioliitto silloin parikymppisen nuoren neidon kanssa. Perhe oli kolmihenkinen, kun tytär oli syntynyt juuri tuonna vuotena. 70-luvun alussa kävimme ottamassa vauhtia uralle Helsingistä ja rautatiehallituksesta saakka. Perhe kasvoi uudella tyttärellä ja mieli takaisin Kuopioon alkoi kasvaa. Niinpä vaihdoin virkamiesuran VR:ltä kuntasektorille ja asuinpaikan Helsingistä Pieksämäelle. Sieltä käsin katselin sopivia vakansseja Kuopiosta ja onnistuinkin pääsemään v. 1982 takaisin entiseen kotikaupunkiimme. Perhe oli kasvanut jo viisihenkiseksi, kun pahnan pohjimmaisena syntyi poika vuonna 1978.

Vuonna 1978 alkoi presidentti Kekkosen viides kausi Suomen tasavallan kahdeksantena presidenttinä. Samalla kuitenkin hänen terveytensä alkoi heikentyä. Se kuitenkin salattiin tehokkaasti kansalaisilta ja niin v. 1900 syntynyt Kekkonen sai kansalta selvän mandaatin jatkaa presidenttinä vielä seuraavat kuusi vuotta. Keskustapuolue pyrki kaikin keinoin saamaan Kekkosen seuraajaksi pitkään tilaisuuttaan odottaneen Ahti Karjalaisen. Tasavallan hallituksen pääministerinä oli kuitenkin sosialidemokraatti Mauno Henrik Koivisto, josta tulisi virkaa tekevä presidentti, jos Kekkonen joutuisi luopumaan virastaan kesken virkakauden. Sen vuoksi Koivisto piti saada kammetuksi pois pääministerin virasta ja siinä työssä kunnostautui erityisesti kepun nuori puheenjohtaja Paavo Väyrynen. Koivistolle tuotiin viestiä Tamminiemestä, että hän ei enään nauttinut presidentin luottamusta. Koivisto totesi, ettei hänen hallituksensa kaadu presidentin luotamuksen puutteeseen vaan hallituksen voi kaataa vain eduskunnan enemmistö.

Se merkitsi uuden ajan alkua Suomen politiikassa. Aina aikaisemmin Kekkosen viestit olivat sellaisia, että niitä toteltiin mukisematta. Nyt oli Koivisto asettunut avoimesti poikkiteloin eikä hallitus eronnut. Siihen oli niin kepun K-linjalaisten kuin Kekkosenkin tyytyminen sillä eduskunnasta ei hallituksen kaatamiseen riittävää enemmistöä löytynyt. Kekkonen joutui pyytämään sairautensa vuoksi eroa presidentin virasta syksyllä 1981 ja Koivistosta tuli vt. presidentti, joka seuraavan vuoden vaaleissa valittiin selvin äänin Suomen tasavallan yhdeksänneksi presidentiksi.  Hän normalisoi Kekkosen jälkeen Suomen demokraattisen valtiomuodon ja siirsi merkittävästi valtaoikeuksia kansan valitsemalle eduskunnalle. Vaikka kyllä Koivistokin osasi presidentin valtaa käyttää, kun hän vastoin porvaripuolueiden johtajien salaista kassakaappisopimusta nimitti v. 1987 puhtaan porvarihallituksen sijaan Harri Holkerin johtaman sinipunahallituksen.

Vuonna 1992 täytin 50 vuotta Kuopion kaupungin hankintapäällikkönä ja Suomi reilua kuukautta myöhemmin 75 vuotta. Tuo vuosi oli Suomelle varsin merkittävä sillä silloin käynnistettiin Euroopan Unionin jäsenyyteen johtanut prosessi. Varsinaiset neuvottelut jäsenyydestä käynnistyivät seuraavan vuoden alussa ja neuvottelutulos hyväksyttiin vuonna 1994 järjestetyssä neuvoa-antavassa kansanäänmestyksessä. EU-jäsenyys alkoi vuoden 1995 alusta. Koivisto sai ohjailtua Suomen EU-jäsenyyteen, jolla Suomi sidottiin selkeästi länteen. Tilannetta helpotti varmasti paljon myös Neuvostoliiton romahdus, mutta kauas oli tultu Kekkosen ajan suomettumispuheista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tuolloin kylmän sodan ilmapiirissä tarvittiin Kekkosen kaltaista vahvaa johtajaa tasavallan ruoriin. Siten saatiin kuitenkin riittävästi liikkumatilaa länsimaisen demokratian ylläpitoon.

Koiviston jälkeen tasavallan kymmenenneksi presidentiksi nousi kenties hieman yllättäen demareiden ehdokas Martti Ahtisaari, jonka suurimmat ansiot olivat syntyneet kansainvälissillä areenoilla rauhanneuvottelijana. Niistä ansioista hänet aateloitiin rauhan nobel-palkinnolla v. 2008. Ahtisaarta seurasi kolmas demaripresidentti peräjälkeen ja samalla Suomen ensimmäinen naispresidentti Tarja Halonen. Hänen valintansa tasavallan yhdenneksitoista presidentiksi oli tavallaan melkoinen yllätys. Etukäteen itse arvelin häneen liittyvien ominaisuuksien olevan hänen valintaansa vastaan. Hän oli nainen, yksinhuoltaja aviottoman lapsen äiti, joka eli jonkilaisessa avoliitossa tohtori Arajärven kanssa vaikkeivat asuneetkaan yhdessä. Lisäksi hän oli sukupuolisten vähemmistöjen asiaa ajavan Seta-järjestön puheenjohtaja ja häntä luonnehdittiin vasemmistodemariksi. Olihan siinä syntilistaa kerrakseen porvarillistuneessa Suomessa. Silti hänet valittiin presidentiksi v. 2000 ja vielä uudelle kaudelle vuonna 2006.

30 vuotta kestäneen demaripresidenttien kauden jälkeen presidentiksi nousi kokoomuksen Sauli Niinistö v. 2012, josta siten tuli tasavallan 12 presidentti. Hän on osoittanut jämäkkää johtajuutta, joka sekin sopii hyvin tähän aikaan. Niin hän jatkaa sitä onnistuneiden presidenttien sarjaa, joka on jatkunut tänä vuonna 100 vuotta. Tällä viikolla Suomen kansa saattaa haudan lepoon yhdeksännen presidenttinsä Mauno Henrik Koiviston. Häntä muistetaan suurena kansanmiehenä. joka nousi sotaan osallistuneen ikäkautensa parhaimmiston edustajana satamajätkästä filosofian tohtoriksi, Suomen Pankin johtajaksi, pääministeriksi ja presidentiksi.

Koiviston kuolema 12.5. koskettaa syvästi suomlaisia poliittisista katsantokannoista riippumatta. Näin yhden kerran Mauno Koiviston, kun satuin Helsinkiin juuri, kun siellä järjestettiin Koiviston isännöimät suuravaltaneuvottelut George Bushin ja Mihail Gorbatsovin kesken syyskuussa 1990. Presidentit kävivät vilkuttamassa kauppatorin suurelle yleisöjoukolle presidentin linnan parvekeelta. Olihan se ainakin minulle ikimuistoinen hetki, kun pienen Suomen presidentti seisoi suurvaltajohtajien keskellä lähes päätään pitempänä heitä. Läheisen Enso-Gutzeitin talon katolla liikuskeli ilmeisesti henkivartijoita aseineen tarkkailemassa ihmismassaa ja sen käyttäytymistä. Silloin tunsi olevansa maailman politiikan keskipisteessä.

Tämä vuosi tullee olemaan viimeinen yhteinen merkkivuosi Suomen tasavallan ja minun välilläni. Seuraavan 25 vuoden päästä Suomen valtio juhlii 125 vuottaan ainakin ilman minua. Toivottavasti siihen mennessä on nykyiset veriset ääri-ilmiöt saatu kitkettyä pois ja ihmiskunta saa elää rauhan aikaa. Toivon mukaan ihminen on siihen mennessä laajentanut reviiriään Marsiin saakka.

Osanottoni presidentti Koiviston omaisille ja läheisille, muistelen presidenttiä suurella lämmöllä. Kevyet mullat hänen muistolleen.  Nimimerkki ”satunnaisia huomioita”.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jätä kommentti

*