Ensiaskeleet rauhantiellä

Viittä vailla sivilimies v. -44

Oma alkutaipaleeni oli jossain määrin vaiherikas. Välillä kolhin itseäni milloin mihinkin, mutta toisaalta sain nauttia suursodan keskellä maaseudun rauhasta vailla hälytyksiä ja pommitusuhkia niin kuin asianlaita oli useissa kaupungeissa kaukana sisä-Suomessakin. Minä olin Taipaleen ainoa pikku taapero ja siten kaikkien lellikki. Äidin ollessa erilaisissa avustustehtävissä olin minä mummoni hoivissa ja hänen viisaassa ohjauksessaan opin kaikki liikunnalliset taidot ensin Taipaleen tuvan lattialla ja myöhemmin Taipaleen pihanurmikolla. Toisena kesänäni  olin jo tärkeässä tehtävässä lehmihaassa ripsumassa pienellä vastalla kärpäsiä pois lehmien kimpusta lypsyn aikna. Vieläkin nousee nenään muisto lehmihaassa poltettujen lehmisavujen tuoksusta ja maku vastalypsetystä lämpimästä maidosta, jota minä ja talon kissat saimme lehmihaan veräjällä nauttia.

Ensimmäinen selvä muistikuva varhaislapsuudestani on reilun parin vuoden iältä, kun Taipaleen tupaa suurennettiin. Uusi suurennettu tupa otettiin käyttöön sen ajan tavan mukaan järjestämällä vapaaseurakunnalliset seurat, jossa maallikkosaarnaaja vihki tuvan käyttöönsä. Väkeä oli paikalla kymmenittäin ja he kaikki olivat ahtautuneet tupaan kuulemaan saarnaajan sanan säilää. Muistan seisseeni porstuan puolella vintille menevillä portailla, josta näin ihmismeren yli saarnaajan tuvan pöydän takana puhumassa. Hänen palopuheensa teki minuun syvän vaikutuksen ja niinpä ilmoitin seurojen päätyttyä, että minusta tulee isona saarnamies ja sitten minä saarnaan kuuluvalla äänellä: “Minä Pekka Koponen en ole yhtään sen parempi ihminen kuin tekään rakkaat kuulijat”. Ei tullut enempää maalikkosaarnaajaa kuin pappiakaan, mutta jonkinlainen matkasaarnaaja kuitenkin julkisten hankintojen parissa kilpailuttamisen ilosanomaa levittämässä ympäri maata.

Samaan aikaan sota jatkui asemasotana pitkin itärintamaa. Suomen rintamalla merkittävät sotatoimet olivat v. -43 vähissä, rintamaoloissa vallitsi jopa suhteellisen rauhalliset olot. Pistivätpä rintamamiehet aikansa kuluksi pystyyn jopa näytösluontoisia tulitaisteluja Syvärin eteläpuolisella rintamalla. Konepistoolisarjat alkoivat kuulua Laatokan suunnalta rintamaa ja levisivät pikkuhiljaa kohden Äänistä, kun aina uudet ja uudet pesäkkeet yhtyivät tulitukseen. Muutaman viikon kestettyään syksyllä -43 tajusivat korkeatkin sotaherrat, ettei mistään todellisista taisteluista ollut kyse vaan ainoastaan vartiomiesten ajanvietteestä. Siihen päättyi sekin hupi. Lomat olivat kuitenkin alkaneet vetämään säännöllisesti ja niin rintamalla elettiin jaksoja vuorolomasta toiseen.

Euroopan rintamilla liittoutuneet nousivat maihin Sisiliassa ja Benito Mussoliini syrjäytettiin heinäkuussa -43. Kuitenkin Italian valtaus edistyi hyvin hitaasti. Lokakuun alussa vallattiin Napoli, mutta Roomaan liittoutuneet joukot pääsivät vasta kesäkuun alusa -44. Marraskuun lopulla -43 liittoutuneiden johto oli tavannut tosensa Teheranissa, jolloin Stalin, Rosevelt ja Churchill sopivat keskenään sodan taktisita kuvioista. Tiettävästi Rosevelt oli varovasti tiedustellut Stalinilta, minkälaiset mahdollisuudet Suomella olisi irrottautua Saksan rinnalta sodasta, mutta saanut jyrkän kielteisen vastauksen. Siten Stalin sitoi tuossa vaiheessa Suomen tiiviisti Saksan kohtaloon.

Hannekselle tuli vuoden -43 lopulla uutta ajateltavaa, kun hän sai kirjeen äidiltäni Elinalta pitkän hiljaiselon jälkeen. Siten hän sai tietää olevansa pienen pojan isä. Tammikuussa nuoret tapasivat toisensa lähes kahden vuoden jälkeen Hanneksen lomalla Kuopiossa, mutta vasta kesäkuun alussa -44 tapasi isä poikansa  ensimmäistä kertaa, kun ulotti lomansa Tervoon saakka. Taipaletta lähestyessään hän kohtasi polulla vastaan tulleen vanhan naisen, jonka helmojen suojasta tirkisteli häntä arkana pieni poika. Silloin Hannes tapasi ensimmäisen kerran myös tulevan vaimonsa Elinan äidin Hilda mummon. Eipä tiennyt pieni pojan napero, että metsäpolulla vastaan tullut vieras sotilas oli hänen isänsä. Kestisi kuitenkin vielä pitkään ennen kuin Hanneksesta, Elinasta ja Anssista muodostui perhe.

Kevään aikana olivat Neuvostojoukot aloittaneet Syvärin takana voimakkaat probakantalähetykset yli rintamalinjojen heikentääkseen suomalaisten taistelu- moraalia. “Pian on teilläkin lähtö edesssä, ottakaapa Äänisen vettä kenttäpulloihinne niin, että saatte sitä paetessanne loiskutella, yms” Kyllähän nuo huutelut pahaenteisiltä kuulostivat ja pahaenteisimmäksi vain muuttuivat, kun ensin liittoutuneet nousivat maihin Normandian rannikolle 6.6.44 ja sitten neuvosto- joukot aloittivat aamulla 9.6. massiivisen hyökkäyksen Karjalan kannaksella. Euroopassa alkoi yli kymmenen kuukautta kestänyt kilpajuoksu Berliiniin. Asemasotavaihe oli päättynyt ja alkoi Suomenkin osalta  hengissäpysymistaistelu moninkertaista ylivoimaaa vastaa. Syvärillä hiljaisuus sotatoimien osalta kuitenkin jatkui vielä. Suomalaiset jättivät Syvärin eteläpuoliset asemansa kaikessa hiljaisuudessa vetäytyen kauttaaltaan Syvärin pohjoispuolelle 17.6. klo 22 alkaen. Muutaman päivän viiveellä aloitti Neuvostoliitto massiiviset sotatoimet myös Laatokan itäpuolella.

Siitä käynnistyi rankka perääntymisvaihe, joka päättyy heinäkuun puolivälin jälkeen linjalle Koirinoja – Loimola – Tolvajärvi. Siihen neuvostojoukkojen eteneminen saatiin pysäytettyä sodan loppuajaksi. Samoin kävi taistelujen myös Karjalan kannaksella Viipurin pohjoispuolella Ihantalan maastossa. Monta vaihetta ehti Hanneskin vielä kokea ennen taisteluiden laantumista. Ensin jälkivarmistusosasto  jäi Vosnesenja – Äänislinna tielle Ääniseltä maihin nousseiden neuvososotilaiden  muodostaman tulpan taakse. Saarroksiin jääneitä joukkoja johti päähänsä haavoittunut kapteeni Vuorensola. Hän totesi vaihtoehtoja olevan tasan kaksi joko toimitaan niin kuin esikunta käskee eli jätetään kaikki raskaammat aseet ja painutaan korpia myöten omien joukkojen suuntaan tai karautetaan autoilla tietä pitkin neuvostojoukkojen läpi suoraan Äänislinnaan, joka oli vielä suomalaisten hallussa. Porukalla päätettiin ajaa röyhkeästi läpi rajusti konepistooleilla ampuen. Uhkarohkea suunnitelma onnistui täydellisesti, rynnäkkö lamautti vihollisen niin, että joukot pääsivät naarmuitta läpi uhkaavasta tilanteesta. Viimeisten suomalaisten joukossa he jättivät Äänislinnan, joka muuttui saman tien takaisin Petroskoiksi.

Niin henkisesti kuin fyysisestikin rankka kuukauden perääntymisvaihe vei mehut miehestä kuin miehestä. Kuitenkin neuvostojoukkojen eteneminen saatiin pysäytetyksi Suistamon itäosiin Hennekselle tuttuihin poikavuosien maastoihin.  Aina, kun tuli hetkenkin helpotus taistelutilanteissa käytettiin tilaisuus hyväksi lepoon. Yhden lepohetken aikana tuli lähetti nykimään Hannesta hereille ilmoittaen, että sinä pääset lomalle Terttu siskosi on kuollut ja pääset hautajaislomalle. Hannes hätisteli herättelijän luotaan sanoen, ettei hänellä ole sen nimistä siskoa ja pyrki jatkamaan uniaan. Herättelijä ei kuitenkaan luovuttanut ja saikin vihdoin Hanneksen hereille. Pikkuhilja Hannekselle valkeni tilenne. Perheeseen olikin tosiaan syntynyt keväällä kymmenes lapsi. Nyt hän sai tietää lapsen kuolleen evakkomatkalla saamaansa keuhkokuummeeseen. Kelit olivat evakkomatkan aikaan olleet todella kylmät ja matkaa oli tehty useampi vuorokausi härkävaunussa, joten ei ihme, että vajaan parin kuukauden ikäinen vauva sai kuoleman taudin.

Perhe oli joutunut tällä kertaa evakkoon Lapualle saakka ja sinne Hannes nyt suuntasi lomamatkansa ikävissä merkeissä. Joukko-osaton päällikkö totesi lomalitteraa antaessaan, että ethän sinä ehdi ajoissa hautajaisiin, mutta koeta kuitenkin tulla vielä takaisin. Niinhän siinä myös kävi, ettei Hannes ehtinyt   ajoissa pikkusiskonsa hautajaisiin, mutta kävi kuitenkin pienen kummun äärellä ennen paluumatkalle lähtöään. Hän oli ilmoittanut Elinalle lomalle pääsystään ja he olivat sopineet tapaamisesta Kuopiossa. Loma oli tuolloin jo aika päiviä sitten loppunut, mutta eihän se estänyt nuoria tapaamasata toisiaan. Hannes ehdotti, että he ostaisivat toisilleen kihlat ja niin heistä tuli kihlapari keskellä suursodan riehuntaa.

Paluu sotatentereelle oli Hannekselle sen jälkeen kuin tervan juontia, mutta pari viikkoa myöhässä hän sinne palasi, kun luonto ei antanut periksi ryhtymistä käpykaartilaiseksikaan. Joukot olivat edelleen samoilla kankailla kuin hänen lähtiessäänkin. Ainoastaan porukka oli melkoisesti muuttunut taisteluiden seurauksena, osa oli kaatunut, osa haavoittunut ja korvattu uusilla tulokkailla, mutta peiksi ei oltu annettu. Hanneksen mieleen tuli väistämättä ajatus siitä, että hänen pieni siskonsa oli syntynyt vain pelastamaan kuolemallaan isoveljensä hengen. Niin suuri oli poistuma rivistä ollut hänen lomansa aikana. Komppanian päällikkö tervehti Hannesta sanoen, että tulithan sinä sentään hyvä, että tulit. Sen enempää myöhästymisestä ei puhuttu olivathan he taistelleet rinnakkain koko sodan läpi, joten he tunsivat hyvin toisensa ja molemminpuolinen luottamus toiseen oli syvä.

Rauha solmittiin raskain ehdoin ja sotatoimien piti päättyä 3.9.44 klo 7.00. Jostain syystä neuvostojoukot jatkoivat tulitusta vielä vuorokauden pitempään syytäen ilmeisesti pattereistoissa olleet tykinammuksensa suomalaisten niskaan. Tulitoiminta neuvostojoukkojenkin puolelta loppui 4.9. klo 7.00. Vielä oli edessä rauhanehtojen mukaisesti saksalaisten joukkojen poistaminen Suomen maaperältä. Vanhimmat ja pisimpään palvelleet ikäluokat vapautettiin syksyn aikana palveluksesta, mutta armeijan vahvuuteen jääneet nuorukaiset joutuivat vielä taisteluun Lapin sodassa saksalaisia – entisiä aseveljiä vastaan. Hannes kotiutettiin Kuopiossa Asemakoululla 11.11.44. Siinä todettiin, että Hannekselle oli tullut palvelusta yhteensä 3 vuotta 6 kuukautta ja 10 päivää. Sivilimieheksi siirtyminen tapahtui varsin yksinkertaisesti, manttelista leikattiin olkalaput pois samoin kenttäpuserosta ja lakista nykäistiin kokardi irti ja niin oli siviilimies mallia 44 valmis astumaan siviilinä siviilien joukkoon.

Jos oli minulle ollut ensi vuoteni opettelua perustaitojen kanssa niin oli opettelua Hanneksellekin siviilielämä, jossa kaikki ei luonnistunutkaan kivuttomasti.     Jo pelkästään elintarvikekorttien käytön kanssa oli opettelemista. Perheensä evakkopaikkakunnalle eli Lapualle ehdittyään hän meni kyselemään kunnan virastosta kotiuttamis- ja päivärahojaan, mutta sai tylyn vastauksen, ettei hänelle enään mitään rahoja makseta, kun hän ei ollut tullut niitä peräämään heti kotiuduttuaan. Opettelua oli siis Hanneksenkin siviilielämän alkutaival. Eikä se rauha Neuvostoliiton kanssa Suomellekkaan helppoa ollut. Saksalaiset piti      ajaa pois maasta samaan aikaan kun Saksa tuhosi ja miinoitti järjestelmällisesti Lappia edeltä. Sotasyylliseksi nimetyt piti tuomita asianmukaisesti jne.

Itse olen jälkeenpäin pohtinut, että loppujean lopuksi Suomi selvisi revohkasta hyvin. Suomea ei miehitetty eikä Helsinkiä vallattu. Saimme säilytettyä kaikki valtiolliset elimemme ja yhteiskuntajärjestyksemme. Minusta Helsinki ja Moskova olivat ainoat sodassa mukana olleiden maiden pääkaupungit manner- Euroopan puolella, joita ei vieraan vallan toimesta valloitettu. Aika hyvin pieneltä kansakunnalta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    Aika hyvin pieneltä kansakunnalta.

    Kiitos tarinasta! lypsytarha oli käytössä vielä lapsuudessani ja mielessäni on samankaltaiset muistot. Kumpikin isoisäni palveli sodassa, mutta muuta omakohtaista kosketusta siihen ei ole. Perehdyin suomalaisiin sotaromaaneihin oikeastaan vasta armeijan käytyäni. (ehkä olen lukenut ne kaikki.) Tätä aiemmin olin lukenut oikeastaan vain ulkomaalaista kirjallisuutta. “Aika hyvin pieneltä kansakunnalta”

Jätä kommentti

*