Isä-Hanneksen vuosisasta: Perhe-elämä alkuun Lapin raukoilla rajoilla

Perheemme kotimökkimme edessä Kelloselässä kesällä 1947

Hannes tutustui tulevaan vaimoonsa jo talvisodan jälkeisenä kesänä perheensä evakkopaikkakunnlla Savossa Tervon Talluskylässä. Hän oli Taipaleen tyttö Elina ja hyvin pian heillä alkoi yhteys toimia kesän mittaan aina paremmin ja paremmin. Niinpä he olivat syksyn ja talven 1941 aikana lähes joka viikonloppu yhdessä. Huhtikuun alussa Hanneksen piti astua armeijaan Kontiolahden varuskuntaan ja yhteys nuorten välillä katkesi pakostakin. Tuon ajan nuorten armeijan harjoitukset vaihtuivat nopeasti harjoituksista totiseen sotimiseen. Hanneksen sotaan joutuninen näytti eroittavan nuoret toisistaan lopullisesti, kun Hanneksen sotatie vei kauas Syvärin taakse.

Toisin kuitenkin kävi ja siihen tarvittiin Hanneksen haavoittuminen Goran taisteluissa vuoden 1941 lopussa. Hänet vietiin paikkailtavaksi Ahveniston sotasairaalaan Hämeenlinnaan, josta hän pääsi muutaman kuukauden toipumislomalle helmikuussa 1942. Loman alkajaisiksi veri veti tapaamaan Elinaa ja sen tapaamisen tulokset meinasivat olla kohtalokkaat heidän yhteiselle tulevaisuudelleen. Seurauksena oli eroaminen riidoissa ja minun syntymiseni vajaat yhdeksän kuukautta myöhemmin. Yhteys heidän välillään oli pokki reilut puolitoista vuotta, kunnes Elina vihdoin nieli ylpeytensä ja kirjoitti Hannekselle kertoen heillä olevan yhteisen pojan – Anssin. Siitä se yhteys sitten tiivistyi ensin tiiviiksi kirjeenvaihdoksi ja kesäkuun 1944 alussa he vihdoin tapasivat, kun rintamalta päästettiin miehiä vielä lomalle. Sillä lomalla isä-Hannes tapasi ensimmäisen kerran tuolloin puolitoista vuotiaan poikansa käydessään Elinan kotitilalla Talluskylässä.

Seuraava tapaaminen elokuun alussa 1944 johti siihen, että he päättivät ostaa Kuopiossa toisilleen kihlasormukset ja 1.7.1945 he astuivat avioliittoon Taipaleen pihanurmikolla. Hannes oli silloin töissä pohjoisen radanrakennustyömaalla korjaamassa saksalaisten tuhoamaa Kemi – Salla rataa taas liikennöitävään kuntoon. Radan edettyä rajan pintaan Kelloselän asemalle tarjoutui Hannekselle tilaisuus saada perheelle sen ensimmäinen asunto. Vastaava mestari oli sanonut Hannekselle, joka oli ammattikirvesmies, että tee nyt parakista niin hyvä kuin suinkin osaat niin saat siitä perheellesi asunnon. Hannes innostui tarjouksesta ja kun sai Elinankin suostumaan muuttoon pohjoiseen rajan pintaan niin ei kun toimeksi heti kun parakki oli valmis. He olivat olleet naimisissa jo lähes kaksi vuotta, mutta joutuneet asumaan olosuhteiden pakosta erillään. Nyt heillä oli vihdoinkin mahdollisuus saada perhe-elämänsä käyntiin vaikkakin kaukana pohjoisessa itärajan pinassa.

Toukokuun puolivälin jälkeen v. 1947 Hannes läksi noutamaan vaimoaan ja poikaansa Talluskylästä Sallan Kelloselkään. Edessä oli kuitenkin mummon kanssa kovat neuvottelut Anssin kohtalosta. Mummolla oli vakaa mielipide asiaan: ”Ei tule mitään, kun olen poikaa kasvattanut ja joka yö vieressäni nukuttanut, niin nytkö te aiotte viedä lapsen sinne Lappiin miinojen keskelle.”  Myös Elina ja Hannes olivat vankasti omalla kannallaan:  ”Poika on saatava ehdottomasti mukaan.” Lopulta he keksivät ratkaisuksi seuraavan kompromissiehdotuksen: ”Ottaisimme Anssin vain muutamaksi viikoksi mukaamme, kun tulemme kesälomalle heinäkuussa niin katsotaan sitten mitä tehdään.” Siihen oli mummon tyytyminen, eikä minulta asiaan mielipidettä kysyttykään.

Toukokuu alkoi olla lopullaan, kun läksimme aikaisin aamuvarhaisella matkaan soutaen yli usvaisen Liesjärven Talluskylän rantaan. Tuosta matkasta    en oikeastaan muistakkaan muuta kuin tuon sankan kostean aamusumun, jonka läpi soutumatka tehtiin. Matkaa tehtiin toista vuorokautta ensin linja-autolla Talluskylästä Kuopioon ja sieltä eteenpäin junalla välillä junaa vaihtaen aina Rovaniemelle saakka. Sinne junamatka kuitenkin tyssäsi sillä Kemijoen kevättulvat jäiden lähtöineen oli vienyt joen yli rakennetut pukkisillat mennessään. Loppumatka täytyi tehdä jäätävän kylmässä kelissä kuorma-auton lavalla värjötellen. Vanhempia harmitti koko aikainen matkanteko, joka olisi voitu jättää myöhemmäksikin ajankohdaksi, mutta nuorena parina heillä oli kiire saada yhteiselonsa käyntiin mahdollisimman pian. He yrittivät kaikin tavoin suojella pientä matkalaista kylmettymiseltä, ettei hän vain saisi matkalta kuolemantautia.

Kelloselässä heitä odotti uutuuttaan hohtava, pieni vaatimaton perheen ensimmäinen yhteinen koti. Hyvillä mielin he asettuivat taloksi vaikka joutuivat nukkumaan ensimmäiset yönsä patjoilla lattialla. Lukemattomia öitä Hannes olikin joutunut nukkumaan milloin minkinlaisilla alustoilla kuten metsäkämppien ritseillä, rintamakorsujen lavitsoilla, telttojen havuvuoteilla ja viimeiset pari vuotta korjausjunan kovalla laverilla. Nyt jopa lattialla nukkuminen tuntui omassa kodissa ylellisyydeltä. Pian saatiin asuntoamme kalustettua ja makuualustoiksi oikeat sängyt. Hannes sai nukkua vaimonsa vieressä puhtaiden lakanoiden välissä pehmeällä vuoteella – se oli onnea. Keski kesällä aurinko paistoi kodin ikkunoista läpi yön ja vaati Savon sydämmestä tulleilta alkuun hieman totuttelua.

Kesäkuiset viikot kuluivat nopeasti ja pian edessä oli kesäloma, lomamatka etelään ja lopullinen vääntö pojan kohtalosta mummon kanssa. En tiedä mitenkä paljon vanhempani jännittivät mummon kohtaamista, mutta lopultakin kaikki meni parhain päin. Minun jäämisestäni mummon hoiviin ei enään ainakaan minun kuulteni edes keskusteltu. Mummo tyytyi siihen, että minä lähden vanhempieni mukana Kelloselkään. Hän vanhana ja viisaana ihmisenä tajusi sen, miten tärkeää perhe-elämä oli sekä vanhemmille että myös lapselle.

Paluumatkalla ostettiin Kuopiosta kotiin radio, josta oli paljon iloa tulevina kaamoskuukausina. Loman jälkeen Lapin kesän valoisat yöt alkoivat olla ohi ja pian luonto värjäytyi värikkääseen ruskan asuunsa. Syksyn myötä Kelloselän asemanseutu hiljeni, kun työntekijät siirrettiin muualle ja jäljelle jäi vain asemalla kaksi virkamiesperhettä sekä ratavartija Hanneksen lisäksi. Elettiin sodanjälkeistä pula-aikaa pahimmillaan koko kylällä. Juuri ja juuri kylän kaupasta sai välttömättömimpiä ruokatarvikkeita, mutta jos jotakin muuta tarviketta pyrki hankkimaan kotiin niin aina ne täytyi käydä ostamassa joko Kemijärveltä tai Rovaniemeltä 80 km:n tai 160 km:n päästä. Käsipä Elina muutaman kerran ostoksilla aina Kemissäkin asti. Rautatieläisille nuo matkat eivät rasittaneet taloutta, kun junamatkat olivat ilmaisia, mutta monet paikkakuntalaiset kärsivät tilanteesta enemmän.

Moni paikallinen perhe oli todella ahtaalla, kun asuntoja oli tuhottu ja työtilaisuudetkin vähissä. Asuipa eräskin perhe postitalon lähellä soramontussa  saksalaisten maahan kaivamassa maakorsussa. Perheen tytär oli oikeastaan minun ainoa suunnilleen samanikäinen leikkikaverini, joka oli lähes joka päiväinen kävijä meillä. Kerran hän totesi, että Rajasärkillä on lattiakin puhtaampi kuin heillä pöytä. Eihän se mikään ihme ollut sillä maakorsun katosta varisi väkisinkin koko ajan hiekkapölyä sisälle korsuun. Isä oli tajunnut hyvin minun yksinäisyyteni vaikken sitä valittanutkaan ja niinpä hän toi kerran töistä palatessaan mukanaan työmaalta turvaa hakeneen kissanpennun meille elätiksi. Sen kovia kokenut elämä näkyi laihuutena ja siitä, että ilmeisesti rotta oli purrut siltä hännän poikki ja jäljellä oli vain lyhyt töpö.

Olin todella iloinen kissanpennusta ja hoidin sitä parhaani mukaan. Olin tottunut kissoihin sillä mummollani oli aina useampikin kissa talossa pitämässä hiiri- ja rottapopulaatiot kurissa. Kissa kotiutui meille hyvin, mutta sen huono tuuri jatkui, kun se oli syönyt ilmeisesti maastosta löytämäänsä syöpäläis myrkkyä ja kuoli myrkytykseen vielä saman syksyn aikana. Hautasimme sen surullisin mielin kodin lähelle, mutta sen kova kohtalo jatkui vielä kuoleman jälkeenkin, kun  sen haudan paikalle rakennettin seuraavana keväänä yksi asuinparakki lisää, joten kaikki muisto siitä oli poissa.

Kissan kuoleman aiheuttamaa surua korvaamaan hankki isä itsenäisyyspäivän tienoilla meille seuraavaksi koiran pennun postitalosta. Olin isän kanssa hekemassa sitä pulkan kanssa sakeassa lumipyryisessä säässä. Paluumatkalla minä istuin pulkassa vikisevä koiranpentu sylissäni isän vetäessä pulkkaa tuon puolisen kilometriä, joka meidät erotti postitalosata. Kerran pentu pääsi minulta karkuunkin, mutta onneksi löysimme sen nopeasti, kun lunta oli paljon eikä se päässyt kauas pötkimään. Alkuun sen kanssa oli ongelmia, kun se ei tahtonut oppia millään sisäsiistiksi ja se selvästi ikävöi entistä kotiaan ja muuta pesuetta.

Äiti ei pitänyt ollenkaan sen joka aamuisista jätöksistä ja kerran hänen pinnansa paloi lopullisesti ja hän otti pentua niskasta kiinni, kiikutti ulos ja heitti sen portailta lumihankeen. Pentu osoitti tilanteessa lujan luonteensa eikä suostunut houkutteluista huolimatta tulemaan takaisn sisälle. Se oli mennyt parakin alle piiloon ja vastasi kutsuihin vain murisemalla. Pitkälle iltapäivään sitä käytiin aika-ajoin houkuttelemassa, mutta turhaan. Parakin alatila oli sen verran matala, ettei aikuinen mahtunut sinne ryömimään niin lopulta päädyttiin siihen, että minä ryömin noutamaan pennun sieltä sisälle. Pääsin ryömimään sen luokse vaikka tila olikin ahdas. Minulle pentu ei enään murissut lainkaan vaan läksi minun mukanani suosiolla pois. Ilmeisesti se laski voittaneensa tämän tahtojen taistelun.

Olimme antaneet pennulle nimen Tassu ja siitä tulikin minulle tosi ystävä, jota tuo edellä kuvattu yhteinen kokemus vain lujitti. Ukkini Hanneksen Juho isä oli keväästä alkaen myös töissä radanrakennuksella ja asui meillä. Ukille ja Tassulle muodostui jännä ajanviete, kun ukki opetti pennulle teppuja, jotka vaativat siltä lujaa itsehillintää. Siinä mm. ukki asetti koiran kuonon päälle sokeripalan, jota se ei saanut lipaista suuhunsa ennen kuin ukki oli antanut siihen luvan. Tassu oppi temppuja varsin hyvin niin kauan kuin ukki pysyi yhteisissä pelisäännöissä. Ukki ei kuitenkaan malttanut pitäytyä vakio toimintatavoissa vaan kerran vaihtoikin sokeripalan suolanokareeseen, jonka heitti ilmaan Tassun napattavaksi suoraan suuhunsa. Suolanokare lensi saman tien ulos koiran suusta ja se oli viimeinen kerta, kun Tassu otti mitään suuhunsa suoraan ilmasta.

Talvella 1948 oli talviolympialaiset Sveitsissä Sankt Moritzissa ja meillä asunto oli tupaten täynnä olympiaselostusten kuuntelijoita. Joukko oli aivan innoissaan, kun radiosta kuunneltiin Martti Jukolan ja Pekka Tiilikaisen selostusta yhdistetyn kilpailusta, jossa Suomi sai kaksoisvoiton Heikki Hasun voittaessa ja Martti Huhtalan tullessa toiseksi. Silloisen tavan mukaan voiton kunniaksi soitettiin vielä Porilaisten marssi. Kaikkiaan Suomi sai kisoista yhden kullan, kolme hopeaa ja kaksi pronssia. Huhtalan lisäksi hopeaa tuli viestin hiihdosta ja 10.000 m:n luistelusta Lassi Parkkisen tuomana. Luistelu tuotti myös toisen mitallin, kun Pentti Lammio sai 10.000 m:llä pronssia. Toinen pronssi tuli 50 km:n hiihdosta Benjam Vannisen tuomana. Kyllä tunnelmaa pienessä mökissämme tuolloin riitti.

Talven mentyä olimme äidin kanssa kokeneet ensimmäisen vuoden itä-Lapin oloja: valoisia yöttömiä öitä ja yllättävän lämpimiä kesäpäiviä, syksyn värikään ruska-ajan ja auringottoman kaamosajan sekä ankarat, paukkuvat talvipakkaset ja pahimmillaan viikkokausien rajut talvimyräkät. Kaamoksen jälkeen alkoi aurinko nousta aina ylemmäs ja ylemmäs ja metriset hanget hohtivat kirkkaina auringon loisteessa. Oli kuin tuhannet timantit olisivat hehkuneet hangen pinnalla. Minut jopa vietiin Kursuun lääkäriin, kun vaarana oli lumisokeus tuosta ylenmääräisestä kirkaudesta. Sainkin lääkärin määräämät aurinkolasit silmieni suojaksi. Ne olivat pyöreä ja ruskealinsiset metallisankaiset lasit, joita pidin aina, kun aurinko lumiaikaan paistoi.

Talvella sai kotipihasta ihailla komeita revontulia ja kirkasta tähtitaivasta, kun häiritseviä ulkovaloja ei ollut missään. Tiedemiehet taitavat edelleenkin väitellä siitä aiheuttavatko revontulet ääniä. Omasta kokemuksestani olen vankasti sitä mieltä, että revontulet pitävät kohisevaa ja kenties myös heikosti rätisevää ääntä, kun luonto muuten oli täysin äänetön. Kokemukseni ensimmäisestä vuodestani vaatimattomassa rajan pinnan kyläpahasessa oli hyvin positiivinen.