Hannes oli ollut koko pienen ikänsä käsillään töitä tekevä ammatti-kirvesmies. Jo kouluaikanaan hän oli isänsä kanssa kirves kourassa metsätöissä aina, kun aika vain salli. Se koulitsi hänet taitavaksi kirvesmieheksi, jolle oli aikanaan löytynyt töitä Valtion rautateille. Hänen kättensä töitä on jopa vieläkin nähtävissä niin Kelloselässä kuin Saarijärvelläkin, jonne perhe oli muuttanut kesällä 1951. Syksyllä -51 ehotti radanrakennuksen vastaava mestari Saario Hennekselle siirtymistä Saarijärvellä olevan Suolahden-Haapajärven radanrakennuksen varastonhoitajaksi. Hannes vastasi hetken mietittyään, että voi hän siirtyäkin, jos mestari maksaa edelleen vähintäin samaa palkkaa kuin ammatitimpureillekin. Siihen mestari suostui ja muutaman päivän kuluttua Hannes aloitti varastomiesuransa.

Sitä ennen hän lopetteli viimeisen työnsä kirvesmiehenä. Se oli hirsisen saunan rakentaminen ratatyömaan herrojen perheille Lumperoisen niemeen lähelle Palavaa salmea. Eipä tiennyt Hannes vielä tuolloin, että tuo ammatin vaihto oli hänen työurallaan lopullinen käänne. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän jäi eläkkeelle varastomestarin virasta VR:n Pieksämäen päävarastolta. Sitä ennen ehti kuitenkin sattua ja tapahtua yhtä sun toista tapahtumia, joissa Hanneskin oli täysillä mukana.

Ensimmäinen kriittinen tilanne oli vastassa heti samana syksynä, kun ratatyömaan määrärahat olivat loppumassa kesken syksyn. Uhkana oli työmaan keskeytys ja työttömäksi joutuminen myös vakituisilla miehillä. Kesän eduskuntavaalien jälkeen oli Kekkonen muodostanut kolmannen hallituksensa, joka ei kuitenkaan ollut osoittanut ratatyömaalle lisärahoitusta. Ammattiosaston hätäkokouksessa päätettiin lähettää läheytstö hallitusherrojen puheille. Matkaan valittiin kolmen hengen lähetystö, jossa oli mukana myös Hannes.

Lähetystön otti vastaan kulkulaitosministeri Eemil Huunonen, joka ei juurikaan myötämielisyyttä lähetystön esitykselle lisärahasta osoittanut. Sitten keskusteluun tuli mukaan samassa ministeriössä ollut Onni Peltonen, joka taustaltaan oli entisiä rautatieläisiä ja hän piti heidän puoliaan myös tässä tapaamisessa. Hän ilmisi selkeänä kantanaan, että kyllä sinne Suolahden-Haapajärven ratatyömaalle on työn jatkamisen turvaava määrärahalisäys saatava. Jos hallitus ei rahoja  myönnä, olen minä entinen ministeri. Niine eväineen lähetystö poistui neuvotteluista keventynein mielin vakaasti uskoen, että työmaa rahat töiden jatkamiselle myös saa.

Seuraavana iltana radiouutisissa kerrottiin, että hallitus oli myöntänyt lisätalousarviossaan tarvittavan lisärahoituksen töiden jatkamiselle vuoden vaihteen yli. Talvi 1952 oli kuitenkin ankaraa työttömyysaikaa, jota pyrittiin helpottamaan työttömyystöillä myös rautatierakennuksilla. Saarijärvellekin tuli satojen työllistettyjen laumat eri puolilta maata. Hannekselle se tiesi työkiireitä, kun varastolta piti aamuisin luovuttaa uusille miehille työkaluja sekä petivaateita parakkimajoitukseen. Päivittäinen työvoimavaihtelu oli suurta, joten työajan päättyessä piti poislähtevien kamppeet haalia takaisin varaston suojiin.

Elämä majoitusparakeilla oli rauhatonta, kun siellä ryypättiin ja tapeltiin ilta illan jälkeen. Saarijärven vakinainen poliisikunta ei tahtonut mahtaa asialle mitään ja he rupesivatkin vaatimaan ratatyömaalle omaa poliisia. Naapurikunnasta Pylkönmäeltä saattiinkin siihen hommaan jossain vaiheessa pikku rikkeestä erotettu entinen poliisi. Hän otti nohevasti tilanteen hallintaansa, kun sai näin uuden mahdollisuuden palata poliisitehtäviin. Elämä työmaalla ja parakeilla rauhoittui huomattavasti, kun oma poliisi piti hommat tiukasti otteessaan. Kevään tultua ja lumien sulettua työttömyystyömaa lopetettiin ja töymiehet palasivat lopputilin saaneina kotikonnuilleen. Kantamiesrakentajia siirrettiin muualle töihin, anoastaan Hannes sai jäädä Saarijärvelle, kun hänellä oli varasto hoidettavanaan.

Olympiakesän 1952 hän käytti kesälomaansa lukuunottamatta varaston järjestämisee vilkkaa ja vaiherikkaan talven ja kevään jäljiltä. Hän sai varaston kortiston ajan tasalle eikä toteuttanut mestarin ehdotusta jättää osa tavaroista kirjaamatta niin sanotuksi pimeäksi varastoksi. Rautatietyömaan johto ihmetteli tavaran paljoutta, kun Hannes esitti yhteenvetonsa varaston tilasta Äänekoskella heille. Hannes sai työstään kiitosta, mutta vastaava mestari pahoitti mielensä, kun Hannes ei hänen toivettaan pimeästä varaston osasta toteuttanut.

Kesä tuli ja meni ja syksyllä sama karuselli alkoi Suolahden-Haapajärven rakennustyömaalla pyöriä viime talven tapaan uudelleen. Kantahenkilökunta palasi takaisin ja samoin kävi myös työllistettävien joukolle. Vaikka kantahenkilökunta olikin ollut siirrettynä välillä muualle töihin säilyivät heidän parheensä Saarijärvellä. Siten ei heidän keskuudessaan mitään muuttoliikettä tapahtunut. Minulla kaveriporukka säilyi siten entisellään ja opin sinä kesänä vihdoinkin myös uimaan. Meillä oli Pajulammen rannassa uimalaituri ja uimataidon mittarina oli vajaan sadan metrin uinti laiturilta lammen lähimpään niemeen. Sen edusta oli pitkälti matalaa liukasta savipohjaa, mutta kaverit soutivat koko ajan vierellä varmistaen, että pysyin koko ajan pinalla. Eihän se tietenkään ihan sormia näpsäyttämällä onnistunut, mutta sitkeä harjoitus toi kuitenkin tulosta ja vesielementti tuli hallintaan.