Isä-Hanneksen vuosisata: Jatkosodan loppu

Kaitakasvoinen sotilas ja hänen morsiamensa eli Elinan ja Hanneksen kihlajaiskuva tasan 77 vuoden takaa

Talven 1944 aikana oli käynyt entistä selvemmäksi, että Saksa tulee kärsimään tappioita itärintamallaan ja Suomi oli Saksan rinnalla taistelevana osapuolena pahassa tilanteessa. Suomi etsi poliittista ulospääsyä, mutta Moskovan ehdot rauhalle koettiin liian koviksi vaikka Paasikivi olisi ollut neuvottelijana ne valmis hyväksymään. Saksa painosti ankarasti Suomea, ettei maa irtautuisi sodasta katkaisemalla niin vilja- kuin asetoimituksetkin Suomeen. Vastineeksi asetoimitusten jatkumiselle Hitler vaati Suomelta poliittista sitoumusta pysyä sodassa Saksan rinnalla.

Länsiliittoutuneet suorittivat Normandian maihinnousun 6.6.1944 ja Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella 9.6.1944, joten lopullinen käänne sodassa oli ilmeinen. Vajaassa parissa viikossa Neuvostoliitto oli edennyt Viipuriin, jonka valtasi lähes ilman taisteluita. Vasta Viipurin menetyksen jälkeen suomalaiset saivat hyökkäyksen pysähtymään Tali Ihantala tasalle saatuaan vahvaa aseapua Saksalta. Siinä vaiheessa presidentti Ryti oli ilmoittanut henkilökohtaisella kirjeellä Hitlerille, ettei hänen nimittämänsä hallitus tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa.

Koska neuvostojoukot eivät saaneet murrettua suomalisten puolustusta Tali-Ihantala linjalla, alkoivat he vetää joukkojaan heidän kannaltaan selvästi tärkeämmälle sotatoimialueelle, jossa alkoi kilpajuoksu Berliiniin. Niin paine Suomea kohtaan alkoi hieman hellittää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Mannerheim teki kohtalokkaan virheen jättäessään linnoittamatta Karjalan kannasta vaikka siihen olisi ollut aikaa lähes kolme vuotta. Mikäli Vuoksen ja keski-Kannaksen järvikannakset olisi linnoitettu vahvasti olisi torjuntataistelut käyty siellä Tali-Ihantalan asemesta. Lisäksi joukot Syvärin takaa olisi pitänyt siirtää vahvistamaan Kannaksen joukkoja jo ennen neuvostojoukkojen hyökkäystä valmiiksi linnoitettuihin asemmiin.

Tuossa tilanteessa Neuvostoliiton aloitettua hyökkäyksensä Kannaksella Hannes palasi vuorolomaltaan edelleen rauhallista asemasotavaihetta eläneeseen Purolan tukikohdan korsuun 12.6.1944. Saman viikon lauantaina 17.6. tuli käsky tyhjentää asemat vielä saman päivän aikana. Illalla klo 20 joukkue otti konekiväärit asemaista ja tyhjensi korsun ja siirsi kaiken hevosten kärryihin. Korsu jätettiin ehjänä ja siistittynä sekä kaksi miestä vielä pariksi tunniksi asemaan vartioon, kun joukkue lähti viholliselta salaa vetäytymään Syvärin takaa Ostan edustan asemista. Irtautuminen onnistui hyvin sillä neuvostojoukot tulittivat rajusti tyhjiä asemia ja heidän ensimmäinen hyökkäyksensä pysähtyi rintaman edustan miinoitukseen. Vasta toisella yrittämällä heidän onnistui päästä miehittämättömiin asemiin ja silloinkin rajun tykistökekityksen jälkeen.

Suomalaiset olivat saaneet vetäytyä Syvärin eteläpuolelta aivan rauhassa. Ensimmäinen pysähdys oli yömarssin jälkeen aamuvarhaisella ennen Syväriä lepotauolle ja ruokailemaan. Sen jälkeen joukkue siirtyi Syvärin pohjoisrannalle, jossa matka jatkui alavirran suuntaan. Siellä oli vajaan 10 km:n päässä Voznesenjasta keskellä virtaa suurehko Ivanovan saari, jonne heidät käskettiin asemiin. Sieltä neuvostojoukot saivat heidät häädettyä takasin lautoilleen, jossa he olivat kuin tarjottimella. Heidän oli pakko hypätä lautalta ja pyrkiä uimalla rannan suojaan. Konekiväärit ja suurin osa henkilökohtaistakin aseista ja tarvikkeista sekä yksi lautalla kuolettavan osuman saanut ruumis jäivät virran vietäväksi.

Lähtiessään suomalaiset sytyttivät Voznesenjassa tulipaloja ja tuhosivat Syvärin ylittävän sillan vaikeuttakseen neuvostojoukkojen etenemistä. Länsi Syvärillä olivat neuostosotilaat päässet Syvärin yli Lotinapellom suunnalla 21.6. aamulla. Siellä he saivat vallatuksi laajan sillanpääaseman ja jatkoivat etenemistä luoteeseen. Siitä syntyi suomalaisjoukoille vakava sivusta uhka ja pakotti idempänä taistelleet joukot vetäytymään kohden Äänislinnaa. Äänisen rantatiellä jälkivarmistukseen jäi kapteeni Vuorensolan johtama kevytosasto, jolle myös konekiväärijoukkue alistettiin. Vuorensolasta sanottiin hänen olleen Suomen armeijan nuorimman kapteenin. Joukot luottivat päälikköönsä, jonka johdossa he uskoivat selviytyvänsä tukalaksi käyneestä tilanteesta.

Jälkivarmistuksessa heitä oli Soutjärvellä komppanian verran jalkaväkeä ja neljä konekivääriä. Matkaa Äänislinnaan oli Äänisen rantatietä noin 80 kilometriä. Maanantaina 26.6. neuvostojoukot katkaisivat maihinnousullaan tieyhteyden jälkivarmistusosaston pohjoispuolelta , jolloin osasto jäi Soutjärvellä mottiin. Etelän suunnasta hyökänneen vihollisen kanssa lähitaistelussa oli Vuorensola saanut iskun päähänsä, mutta hän oli edelleen täysin toimintakuntoinen paksu valkoinen kääre päässään. Hän selosti joukot kokoon kutsuttuaan miehille tilanteen ja vaihtoehdot, joita heillä oli: joko marssi halki Aunuksen korpien , jolloin mukaan ei voida ottaa raskasta kalustoa eikä haavoittuneita tai murtautuminen jäljellä olevilla venäläisillä kuorma-auto vanhuksilla läpi saartorenkaan pitkin rantatietä. Lopuksi hän kysyi joukoilta kumpi vaihtoehto valitaan. Autoihin kuului joukoista yksimielinen vastaus.

Nopeasti täyttyivät vanhojen kuorma-autojen lavat ja kaikki pääsivät mukaan, ketään ei jätetty. Myös raskas aseistus sopi lavalle mukaan. Ideana oli, että autoilla ajetaan vihollisjoukkojen läpi siten, että laidoilla olevat asemiehet ampuvat kohtaustilanteessa jatkuvaa sarjatulta tien vierustoille. Yritys onnistui täydellisesti, heti kun ensimmäisen auton lavalta avattiin tuli yhtyivät perässä tulleet autot tulitukseen eivätkä he saaneet vastaansa lainkaan tulitusta vaan vihollinen lymysi tienvarren lepikkoon suojaan murhaavalta tuliryöpyltä. Joukot pääsivät maihin nouseen vihollisjoukon läpi ja jatkoi samaa kyytiä jo suurelta osin tyuhjentyneen Äänislinnan halki. Parikymmnetä kilometriä kaupungista länteen edettyään autokolonna kohtasi suomalaisia sotilaita ja he saattoivat todeta olevansa omiensa parissa.

Kapteeni Vuorensola nousi autosta ja otettuaan muutaman askeleen tuupertui tajuttomana tielle. Upseeri, joka oli tuonut joukot Äänisen rantatien motista ja jännityksen lauettua menetti tajuntansa lähitaistelussa päähänsä saaman iskun johdosta. Sellainen oli kylmä ja kolea juhannus 1944 Aunuksen kannaksella. Viimeiset suomalaisjoukot poistuivat Äänislinnasta heti puolenyön jälkeen kesäkuun 28. päivän puolella. Siihen päättyi suomalaisten hallinta kahden vuoden ja yhdeksän kuukauden jälkeen Äänislinnassa. Siitä tuli jälleen neuvostoliittolainen Petroskoin kaupunki. Suomalaisilla alkoi puolestaan todellinen kujanjuoksu halki itä-Karjalan korpien siitä pitivät huolen aktiivisesti toimineet neuvostojoukot.

Aunuksen Karjalan länsiosassa neuvostojoukot olivat vallanneet Aunuksen kaupungin jo 25.6. Lisäksi heidän merijalkaväkiprikaatinsa oli tehnyt Laatokalta maihinnousun pohjoisempana Tuuloksessa jo 23.6. Niin oli syntynyt todella vakava selustauhka idempänä perääntyvälle 7. divisioonalle, johon myös Hanneksen edustama konekiväärikomppania kuului. Neuvostojoukot olivat oppineet käyttämään samoja taktiikoita, joita suomalaiset olivat heitä vastaan käyttäneet hyökkäysvaiheessa. He saartoivat, katkoivat yhteyksiä ja pyrkivät motittamaan suomalaisten sotilasosastoja. Ainoa ero taktiikoissa oli, etteivät suomalaiset pysyneet moteissa vaan pääsivät niistä aina livahtamaan suhteellisen vähäisin tappioin.

Sopivissa maastokohdissa suomalaiset aina asettuivat tiukkaan puolustukseen ja saivat siten hidastettua merkittävästi neuvostojoukkojen etenemistä. Sellaisia maastokohtia, joissa taisteltiin merkittävästi olivat mm. Topasjärven maasto, jossa taisteltiin 30.6. ja Vieljärvi, jonka maastossa taisteltiin 2. –     3 .7. Seuraava puolustuksen kannalta edullinen maasto oli Tulemajävellä vähän entisestä Suomen itärajasta itään. Siellä käytiin viimeiset JR 9:n taistelut jatkosodassa Neuvostoliiton alueella. Tuossa vaiheessa. kun joukot talsivat Tulemajärven pohjoispään Kolatselästä rättiväsyneinä kohden vanhaa Suomen itärajaa, totesi yksi Hanneksen koko sota-ajan taistelukavereista lakoonisesti: Eiköhän viimeistään nyt olisi Mannerheiminkin aika panna miekkansa tuppeen  ja antaa Aunuksen ja Vienan olla omillaan.

Kolatselästä rajan Suomen puolelle johtavalla maantiellä oli ennen Käsnäselkää korkea harju, johon oli tety jyrkkärinteinen kallioleikkaus ja sen harjun päälle oli laitettu asemiin konekiväärit molemmin puolin tietä. Kauan ei miesten tarvinnut odotella, kun tieltä alkoi kuulua voimakasta telaketjujen kolinaa eikä aikaakaan, kun näkyviin ilmestyi kolme peräkanaa etenevää valtavaa teräshirviötä. Ne olivat  Neuvostoliiton kuuluisia Klim Vorosilov tankkeja, joita vastaan heidän aseillaan ei ollut mitään mahdollisuustta taistella. He saattoivat vain katsella, kun 45 tonniset sotakoneet jyristivät heidän ohitseen.

Jos ne olivatkin olleet tehokkaita sota-aseita Venäjän aroilla saksalaisten panssarivoimia vastaan niin suomalaisessa metsä- ja suomaastossa niiden teho jäi vähäiseksi. He jatkoivat perääntymistä Käsnäselästä pohjoiseen kohden Loimolaa eikä aikaakaan, kun vaunuista kaksi tuli pikavauhtia takaisn päin. Syy niiden pakoon selvisi hyvin pian sillä ensimmäinen vaunu oli tuhottuna keskellä tietä. Joukoille oli saatu tännekin saksalaisten aseapuna uudet panssarintorjunta-aseet singot, joilla pystyttiin läpäisemään vahvimmatkin panssarit ja niiden tehon oli voittamattomana pidetty Klim Vorosilovkin tuntea.

Seuraava teräsjätti koki kohtalonsa pari päivää myöhemmin. Hanneksen yksikkö oli perääntyessään ylittänyt tien sivulla olevan ahon ja sen takaisen suon, jonne asettuivat asemiin. Tieltä läksi yksi Klim Vorosilov etenemään maastossa selvästi näkyvää heidän perääntymisreittiään. Miehet seurasivat jännittyneinä teräsjätin etenimistä heitä kohti, mutt suolle päästyään sen eteneminen tyssäsi siihen paikkaan ja mitä enemmän se yritti päästä etenemään sitä syvemmälle se painui suohon, jonne pien upposi kokonaan. Suomalainen  luonto oli saanut voiton neuvostojoukkojen voittamattomana pidetystä sotakoneesta.

Vetäytyminen jatkui nyt Hannekselle hyvinkin tuttujen maastojen halki ja 24.7. heidän yksikkönsä siirretttiin autokuljetuksin Suistamon kirkonkylän kautta kiertäen Loimiolan pohjoispuoliseen korpimaastoon jonne oli havaittu vihollisen pyrkivän etenemään korpien läpi. Sinne Vegarusjärvestä länteen Elolammen maastoon vihollisen korpihyökkäys saattinkin pysäytettyä sodan loppuajaksi. Väsyneinä korpitaistelijat taivallustensa välissä nukahtivat aina kun tilaisuus tuli niille sijoilleen. Loimolanjärven suunalla he tapasivat oman kuormastonsakin ja saivat pitkästä aikaa kunnolla ruokaa.

Yhden kerran tuli komppanian lähetti puistelemaan Hannesta hereille aluksi huonolla menestyksellä, mutta jatkoi sinnikkäästi saada miestä hereille: ”Herätkää ja kuunelkaa minua. Teille on tullut sähkösanoma, jossa on ikäviä uutisia. Teiltä on kuollut sisarenne Terttu Maria, pääsette hautajaislomalle”. ”Ei minulla ole sen nimistä sisarta” vastasi Hannes ja pyrki jatkamaan uniaan, mutta lähetti ei hellittänyt. ”Lähde nyt vain mukaani komentopaikalle siellä on se sähkösanoma ja saat sieltä jo valmiiksi kirjoitetun lomalitteran.”  Hitaasti Hanneksen aivot rekisteröivät lähetin puheet, hän koppasi reppunsa ja läksi lähetin perässä kompuroimaan kohden pataljoonan komentopaikkaa.

Siellä odotti entinen hyökkäysvaiheen tuttu luutnantti Alanen, joka esitti Hannekselle surunvalittelunsa samalla kun ojensi hänelle lomalitteran. Tämä on kyllä liian lyhyt loma Lapualla asti käymiseen, mutta koeta nyt joskus takaisnkin tulla. Muuannon luona on huoltojoukkue käy siellä vaihtamassa itsellesi paremmat kamppeet. Hyvää matkaa toivotti Alanen vielä lopuksi. Lähellä muuantoa oli kuorma-auto, josta purettiin tykistön kranaattikuormaa. Hannes kysäisi minne kuljettajalla oli matka kuorman purkamisen jälkeen. Määränpäänä oli Värtsilä ja siinä kyydissä lomalainen pääsi nopeasti eteenpäin. Tosin kamppeet jäivät vaihtamatta.

Eihän Hannes edes ehtinyt ajoissa nuorimman sisarensa hautajaisiin, kävi vain jättämässä päivää vaille kolmekuukautiselle siskolleen jäähyväiset hänen hautakummullaan. Terttu oli saanut evakkomatkalla härkävaunussa kylmänä Juhannuksena keuhkokuumeen, johon menehtyi. Hanneksen lyhyt loma oli jo lopussa, kun hän läksi paluumatkalle Lapualta. Paluumatkallaan hän päätti käydä tapaamassa vielä mielitiettyään Tervon Talluskylässä ja palatessaan sieltä Elina-ystävättärensä saattamana Kuopioon ehdotti Kuopion torilla täysin yllättäen sormusten hankkimista. Niin myös tehtiin ja sen jälkeen he kävivät vielä yhteisessä kihlajaiskuvassa. Ei siinä sen enempää muodollisuuksia tarvittu. Hautajaisloma venähti reilusti yliajalle, mutta takaisin yksikköönsä Hennes kuitenkin palasi samoille seuduille, josta oli alunperin viikon pituiselle lomalleen lähtenytkin.

 

 

 

 

 

 

 

Jätä kommentti

*