Kyllä sitä ihminen sopeutuu kaikkiin oloihin kuten meidän perheen tapauksessa sodan jälkeisiin vähäisiin lappalaisen rajakylän tarjoamiin mukavuuksiin. Töitä kuitenkin isällä piisasi ja sen myötä myöskin leipää pöytään, joskin tarjonta oli melkoisen yksipuolista. Kesällä teimme rautatieläisyhteisön voimin retken maantien luoteispuolella olevalle salojärvelle, jossa aikuiset kalastivat omatekoisilta lautoilta käsin ja uimataitoiset uivat yllättävän lämpimässä vedessä. Minun piti tyytyä vain huljuttelemaan jalkojani lautan reunalla istuen. Sen verran vähän oli tilaisuuksia uimisen opetteluun, että sitä taitoa en ehinyt Kelloselässä hankkia.
Tammikuun lopulla 1949 perheemme koko lisääntyi Auli-tyttärellä ja saman vuoden syksyllä minä aloitin koulun käynnin Kelloselän kansakoulussa. Koulua käytiin alimmalla luokalla viitenä päivänä viikossa siten, että keskiviikot olivat vapaita, mutta vastaavasti lauantait koulupäiviä. Järjestely johtui siitä, että koulussa luokalla oli paljon pitkämatkalaisia ja heidän koulurasitustaan pyrittiin siten vähentämään. Koulussa tarjottiin jo tuolloin myös ateria se oli tosin lähinnä vain velliä, mutta sitä terästettin aina ruokalusikallisella pahanmakuista kalanmaksaöljyä ehkäisemään vitamiinipuutoksia. Auli alkoi kävelemään varsin aikaisessa vaiheessa ja siitä oli seurauksena säärien vääntyminen ilmeisen riisitaudin seurauksena. Kutsuinkin häntä vääräsääriseksi vingertäjäksi. Vääräsäärisyys ei kuitenkaan hänen menoaan haitannut ja aikanaan sääret kyllä oikesivat.
Tassun ja Aulin kumppanuus oli hupaisaa seurattavaa. Koira oli ottanut tytön erityissuojelukseensa ja kävi aina tarkistamassa jo vauvankoppaiässä joka kerta, kun tyttö vähänkin äänteli, oliko hänellä jokin hätä. Se nousi takajaloilleen etujalat kopan reunalla ja nuuhki tyttöä varmistaen, että hän hengitti. Tytön liikunnan lisäännyttyä sai hän tehdä Tassulle ihan mitä vain, kiipeillä sen päälle ja jopa käydä Tassun ruokakupillakin, josta Tassu oli kaikille muille varsin tarkkana. Kerran Auli kippasi kupillisen Tassun ruokaa päällensä, mutta koira katsoi vain laupias ilme silmissään, että sinne meni hänelle tarkoitettu lihasopan tähe.
Jo tuo vitamiinien puutoskin ruokavaliossa oli elämän laadulle suuri ongelma, mutta saksalaisesten jälkeensä jättämät miinat olivat hengenvaarallisia vielä vuosikausia sodan päättymisen jälkeenkin. Meitä tenavia oli tarkoin ohjeistettu kulkemaan radalla niin, että astumme aina pelkästään ratapölkyille. Tuo neuvo tepsi niin hyvin, ettei lapsista yksikään joutunut miinojen uhriksi. Sodasta tosin muistuttivat muutamat sotarojukasat, joita tietenkin kävimme tonkimassa. Kerran minäkin löysin niistä ilmeisesti kiväärin luodin, jonka toin suurena aarteena kotiin. Se oli varmaankin ainoa kerta, kun sain isältä kunnon tukkapöllytyksen, kun hän otti aarteeni pois ja kävi upottamassa sen läheiseen suohon.
Toiset mielenkiinnon kohteet olivat kaksi läheisyyteen podonnutta ja ympäristöön hajonnutta lentokoneen jäännettä, joilta myös otettiin talteen kaikki leikkivälineiksi sopiva löydös. Niistä ei kuitenkaan ollut mitään vaaraa, joten ne sota-aarteet sain pitää. Itä-Lappi oli myös melkoisen tiheää suurpeto-aluetta ja muistan kuinka aamuhämärissä kouluun mennessäni aina tarkkailin tienvarsinäkymiä kuitenkaan koskaan kohtaamatta yhtään petoa. Eihän matkani kouluun kovin pitkä ollut ehkä vain reilut pari kilometriä, mutta postitalon lähellä olleen sorakuopan reunalla oli yksi näkymä, joka minun piti joka kerta katseellani tarkistaa, ettei se ollut muutanut paikkaansa. Kyseessä oli ilmeisesti vain tuulen kaatama juurakko, joka aamu pimeydessä näytti ilmiselvältä karhun profiililta.
Kevättalvella 1950 alkoi isä tuntea itsensä tosi väsyneeksi ja kesään mennessä tilanne vain huononi, mutta mies vain sinnitteli eikä suostunut menemään lääkäriin. Viimein kesäkuussa äiti sai miehensä pakotettua menemään lääkärin vastaanotolle, joka oli 40 km:n päässä Kursussa. Ensiksi hänelle syötettiin koeaamiainen ja sen jälkeen tähystettiin letkulla vatsan tilanne. Tuloksena oli, että vatsa on täysin hapoton, siihen hän sai kolmen viikon sairasloman ja tarvittavan lääkityksen, joka jo vajaan viikon kuluttua auttoi vaivaan. Juhannuksena rautatieläisporukka teki retken reilut sata kilometriä etelään päin Rukalle katsomaan juhannuksen juhlintaa ja kesäyön aurinkoa, joka olisi kyllä näkynyt paremmin kotipihasta Kelloselässä.
Suurin vaaratilanne isälle sattui kuitenkin työssään syksyllä 1950. Jo aiemmin oli ollut uhkana töiden loppuminen radanrakennuksilla, kun määrärahat työmailta alkoivat loppua. Aivan viimehetkinä lokakuussa hallitus oli päättänyt myöntää lisätalousarviossaan töiden jatkamiseen tarvittavat varat ja töiden loppumisen uhka oli postunut. Keskiviikkona 1. päivänä marraskuuta miehet aloittivat helpottunein mielin työt. Sää oli ulkotöiden tekemiselle pahin mahdollinen, kun ilma oli jäätävän koleaa, mutta samalla kuitenkin tihuutti alijäähtynyttä vettä. Kaikialla se jäätyi saman tien liukkaaksi jääpinnaksi.
Aamuhämärissä miehet aloittelivat vilunverkkaisesti työt Aatsinkijoen sillalla. Silta oli valmistunut ja nyt oli tarkoituksena kuormata rakennusjätteet avotavaravaunuun pois kuljetettavaksi ennen lumien tuloa. Kello lähenteli kymmentä, kun viimeinen harakkanosturin taakka oli nousemassa vaunuun kuorman päälle. Kuorma oli jo aivan vaunun tolppien tasalla, joten viimeinen kuorma ei oikein tahtonut enään kunnolla asettua kuormaan. Niinpä nosturin kuormassa olleet puut jäivät joitakin senttejä vaunun päädyn päälle, johon niitä ei voinut kuljetuksen ajaksi jättää.
Hannes huusi nosturin kuljettajalle: ”Annappa olla hetkinen niin minä kipaisen vaunuun ja tyrkkään hieman taakkaa.” Kuljettaja teki työtä käskettyä ja jäi odottamaan niin, että taakka oli hieman kuorman yläpuolella nosturin sinkkivaijerin varassa. Hannes nousi vaunun päädystä ylös kuorman tasalle, mutta silloin kuorma alkoikin liikkua vaijerin varassa. Puut kuorman päälläkin olivat saaneet ylleen liukkaan jääpeitteen eikä Hannes saanut mistään kiinni kunnon otteella, kun rukkasetkaan eivät jäisellä pinnalla pitäneet.
Vaunu oli suurimmaksi osaksi sillalla, josta oli matkaa jokeen kolmentoista metrin pudotus ja kun siihen lisätään rautatievaunun kuorma niin pudotusta sieltä jokeen oli reilut 15 metriä. Joki ja joen rannat olivat täynnään kivimiesten jäljiltä eri kokoista kivimursketta, joten sinne putoaminen olisi tiennyt varmaa hengen menoa. Sillan päädyssä oli kuitenkin kahdeksankymmenen senttin levyinen kivilaani, jolle oli kiinnittetty terässillan siltapalkit. Hannes käsitti ainoaksi toivokseen päästä pudottautumaan tuolle kivilaanille.
Viimeistelen blogiini tapahtumakuvauksen tasan 71 vuotta myöhemmin marraskuun 1. päivänä 2021 kello 10 tukeutuen Hanneksen sanatarkkaan kuvaukseen tapahtumasta:
”Yritin epätoivoiseen hyppyyn, mutta kumiteräsaappaat luiskahtivat jäisellä pinnalla ja takanani olevan taakan tönäisystä suistui pää edellä kohti kivilaania. Olin kamppailuni aikana siten pyörähtänyt pää alaspäin. —- Siinä putoamisen tunne hävisi ja kivilaatta tuli ikään kuin vastaani —- ajankulku hidastui ja kivi iski otsaani eikä se tuntunut yhtään kipeältä. Eihän tässä kuinkaan käynyt — tuli tunne, että tästä on vain äkkiä päästävä pois ja kauas.
Nousin jaloilleni ja juoksin ratapenkereelle — tuntui, että juoksin ikuisuuden. Sitten tajusin, että työtovereitani oli ympärilläni kysellen mitenkä minulle oli käynyt. Vastasin, ettei minulle mitenkään käynyt taisi vain tuo käsi mennä ranteesta sijoiltaan. Ympärilläni oli hälinää, kun he raahasivat minua käsipuolesta tukien ratapenkkaa ylös vaunuun — sitten istuin vaunun penkillä ja tunnen, että nyt mennään jonnekkin kovalla kiireellä. Sitten tunnen, että juna pysähtyy. Missä me olemme, kysyin. Kaverit vastasivat, että Kelloselän asemalla. Minä menen kotiin sanoin ja läksin samantien ulos vaunusta.
Juoksin parikymmenmetrisen matkan radalta kotiin. Kun aukaisin kodin oven kauhistuivat Elina ja Auli: Mitä sinulle on sattunut? kyseli Elina hädissään. Putosin vaunusta ja nyt ne vievät minua lääkäriin, kun tuo käsi on ranteesta sijoiltaan. Mikäs sinun otsassasi on, siitähän tulee verta? jatkoi Elina kauhisteluaan. Ei siinä mitään ole, vastasin, kun kaverit tulivat minut noutamaan takaisin vaunuun. Juna jatkoi kovaa vauhtia kohden Märkäjärveä ja vasta silloin tajusin, että oikeaan käteeni sattui, tuntui kuin koko käsi irtoaisi ranteesta ja jokainen kiskojen liitos pyörien alla oli kuin moukarin isku päähäni.
Märkäjärven asemalle oli kutsuttu aluesairaalan lääkäri, joka tutki minua alustavasti samalla kun juna jatkoi kohden Kursua ja aluesairaalaa. Siellä minut tutkittiin perusteellisesti ja vietiin leikkaussaliin. Siellä minut nukutettin ja kun heräsin oli käteni kipsissä ja otsaani parhaillaan parsittiin kuntoon. Seurasi kolme päivää makoilua sairaalassa ja sitten päälle kolme kuukautta sairaslomaa.”
Jälkeenpäin työkaverit kertoivat Hannekselle hänen kamppailustaan kuorman päällä. He olivat uskoneet, että nyt oli Hanneksen kohtalon hetki koittanut. Kukaan ei uskonut hänen selviävän 13 metrisestä putouksesta jokeen, jonne he uskoivat Hanneksen pudotuksessaan päätyvän. Hannes oli kuitenkin onnistunut putoamaan kivilaanille, jonne pudotusta oli sinnekin reilut viisi metriä. Vaistomaisesti hän oli suojellut putoamistaan käsillään ja siten vaimentamaan päähän kohdistuvaa iskua. Sen seurauksena hänen oikean kätensä ranteesta katkesivat molemmat käsivarren luut, mutta henki säilyi. Hän oli ollut henkeään kaupalla sotatantereilla kolme ja puoli vuotta selviten sieltäkin hengissä. Nyt oli lähellä, etteivät työt siviilissä johtaneet turmaan. Isä oli sitkeä ja kovapäinen mies.
Olimme olleet Kelloselän koululla juuri välitunnilla, kun näimme laakson poikki rakennetulla maapenkereellä kovaa vauhtia etenevän veturin ja sen mukana olevan yksittäisen vaunun kiitävän Kelloselän aseman suuntaan. Veturi ei hiljentänyt vauhtiaan edes penkereessä olevan syvän ja laajan pommikuopan kohdallakaan vaikka siinä kiskot oli vedetty tyhjän päälle. Ihmettelimme moista kiirettä porukalla, mutta seuraavana päivänä minulla oli kerrottavan koulukavereilleni jännittävä juttu isäni työtapaturmasta, jonka johosta häntä oli kiidätetty sairaalaan saamaan hoitoa.
