Isä-Hanneksen vuosisata: Sodasta rauhaan

23-vuotias nuorukainen on 5-vuotisten koettelemusten jälkeen palaamassa takaisin siviiliin. Hannes vielä viimeisiä hetkiä sotakamppeissa 11.11. 1944 Kuopiossa.

Hannes palasi hautajaislomaltaan viikon verran myöhässä entiseen yksikköönsä, joka edelleen oli asemissa entisillä sijoillaan Suistamon itäosissa Loimolanjärven ja Songerjärven välisellä kannaksella. Hänet otti vastaan pataljoonan adjutanttina toimiva tuttu luutnantti Unto Alanen, joka tervehti Hannesta kätellessään, että pitkäksipä sinun lomasi venähti. Siihen Hannes totesi totuuden mukaisesti: ”Läheltä piti, etten jäänyt kokonaan kotirintamalle. Ei tänne niin kovasti mieli tehnyt tulla, joten en pitänyt erikoisempaa kiirettä.”  ”Kyllä minä arvaan sen” vastasi Alanen ja jatkoi: ”Oli kuitenkin hyvä, että tulit. Menehän nyt entiseen porukkaasi äläkä mene sitten konekiväärikomppanian komentopaikalle ollenkaan. Minä hoidan asian niin, ettet joudu ikävyyksiin.” Hannes totesi mielessään, että on tuo Alanen reilu upseeri.

Elokuun alkupuoli oli ollut joukkueelle rankka. Hanneksen hautajaisloman aikana oli joukosta poistunut kaatuneina tai haavoittuneina yhtä lukuunottamatta kaikki toiset tutut kaverit. Hannekselle kävi selväksi, että Terttu vauvan lyhyen elämän ainoana tarkoituksena oli pelastaa isoveljensä hengissä sodan keskeltä. Myös Hanneksen toinen pelastuminen oli oikeastaan uskontoon liittyvä, kun hänen manttelin taskuunsa unohtuneet kenttävirsikirjat toimivat iskunvaimentimina estämässä jalan menetyksen kranaatin sirpaleen tunkeutuessa oikeaan lonkkaan Goran taisteluissa. Hannes oli nähnyt sodassa niin paljon erilaisia yllättäviä sattumuksia, että jotkin hänen omalle kohdalleen osuneet myönteisetkin sattumukset menivät vain hyvän tuurin piikkiin. Uskonnollista herätystä hän ei niistä saanut.

Elokuu oli kääntymässä syksyiseksi, oli kylmää ja sateista. Vaikka varsinaista hyökkäystoimintaa ei kummankaan osapuolen toimesta ollut, ampui vihollinen jatkuvia tykistökeskityksiä suomalaisten niskaan aiheuttaen jonkin verran miehistötappioita. Suomalaiset eivät juurikaan vastanneet tuleen niin kauan kuin vihollinen ei lähtenyt rynnimään päälle, johon silläkään ei tuntunut olevan enää haluja. Elettiin jo syyskuun puolta ja syysmyrskyt alkoivat piiskata sotatannerta, miehet kärvistelivät viluissaan märissä matalissa maakuopissa kaiken toivonsa paremmasta tulevaisuudesta menettäneinä. Hannes oli tullut juuri kuulovartiosta, kun paikalle kompuroi komppanian lähetti kertoen, että huomisaamuna kello seitsemän tulee rauha.

Kukaan ei moista uutista uskonut vaan lähetille ärähdettiin tyyliin: ”Älä nyt perkele satuja kerro, tulet tänne paskaa jauhamaan.”  Lähetti kuitenkin jatkoi inttämistään rauhantulosta: ”Kyllä asia on niin, syyskuun neljäs päivä kello seitsemän alkaa aselepo eikä sen jälkeen saa ampua laukaustakaan on päällikön ehdoton käsky.” Hannes toteaa katsoessaan kelloa, että nythän eletään jo rauhantulovuorokautta, kun kello näytti kolmea. Vain neljä tuntia ja sitten kaikki on ohi. Miehet odottivat jännittyneinä kellon viisareiden matelua seuraten. Juuri, kun viisarit osoittivat seitsemää jyrähti tykkien kuoro idässä ja punaiset suulieskat valaisivat idän taivaan. Kaikki vihollisen aseet yhtyivät aseiden kuoroon ja pauhu kiihtyi kiihtymistään. Yksittäisiä räjähdyksiä ei enään erottanut, oli vain korvia särkevä ääretön jyrinä.

Miesten toivona oli, että jospa vihollinen on laskenut rauhantulon oman ajanlaskunsa mukaan ja pauhu päättyisi kello kahdeksalta, mutta mitään merkkejä jytinän loppumisesta ei ollut. Onneksi keskitykset menivät etulinjojen yli. Näytti siltä, että ammunta oli suunnattu määrätietoisesti etulinjan taakse. Tuntui siltä, että vihollinen oli päättänyt tyhjentää ammusvarastonsa suomalaisten niskaan. Keskitystä jatkui ilta pimeään asti, mutta sitten tulitus lakkasi ja lopen väsyneet taistelijat saattoivat vaipua hetken lepoon märän juoksuhaudan pohjalle. Täydellinen toivottomuus oli vallannut miesten mielet. Ei meille tämän sukupolven miehille tule tilaisuutta rauhan päiviin. Sota tulee olemaan osaltamme ikuista, oli yleinen tuntemus miesten mielissä yöllä syyskuun viidentenä päivänä. Suomalaisten puolelta tulikuri oli pitänyt koko vihollisen keskitysten ajan, laukaustakaan ei ammuttu.

Pitkän sateisen yön jälkeen tuli taas uusi aamu ja apaattiset miehet odottivat uuden tulimyrskyn alkamista. Rintaman yllä oli kuitenkin hiljaista ja kellon lähestyessä seitsemää ei mitään tapahtunutkaan. Kaikkialla oli haudan hiljaista, oliko nyt sittenkin tullut rauha miettivät sotilaat edelleen epäuskoisina. Läheiselle tielle ilmestyi vihreäpukuisia vihollissotilaita, jotka alkoivat viittoilla heille ystävällismielisin elkein. Enään neuvostosotilas ei ollutkaan vihollinen, mutta silti suomalaiset suhtautuivat heihin varauksellisesti. Varsinainen rauha solmittiin 19.9.1944 ja sen jälkeen suomalaisten joukkojen oli vetäydyttävä vuoden 1940 rajan taakse.

Rauhansopimuksen syntyä olivat edeltäneet melkoiset operaatiot valtakunnan johtopaikoilla. Jo elokuun alussa oli Neuvostoliiton Tukholman suurlähettiläs Aleksandra Kollontai ilmoittanut suomalaisille, että heillä olisi mahdollisuus neuvotella rauhasta suunnilleen samoin ehdoin kuin aiemmin kevättalvella oli ollut tarjolla. Taatakseen Saksan aseavun jatkumisen oli presidentti Ryti antanut Hitlerille henkilökohtaisen takuun siitä, ettei hänen nimittämänsä hallitus tee Neuvostoliiton kanssa erillisrauhaa. Mahdollistaaksen rauhanneuvottelujen aloittamisen pyysi Ryti eroa virastaan 1.8. ja eduskunta valitsi poikkeuslailla yksimielisesti uudeksi presidentiksi marsalkka Mannerheimin 4.8. Seuraavaksi erosi Edwin Linkomiehen hallitus ja tilalle nimitettiin Antti Hackzelin hallitus 8.7. tehtävänään luotsata Suomi irti sodasta. Seuraava rauhanneuvottelujen aloittamisen mahdollistava toimenpide oli Mannerheimin ilmoitus saksalaisille, että Rydin heille antama sitoumus ei enään sido häntä ja Suomen uutta hallitusta. 2.9. pääministeri Hackzel esitti eduskunnalle suhteiden katkaisemisesta Saksaan. Niin oli tie rauhaan avattu valtiollisella tasolla.

Rauhanehtojen mukaan Suomen armeijan tuli riisua Suomessa olevat saksalaiset joukot aseista ja luovutettava heidät sotavankeina Neuvostoliitolle. Suomen armeija tuli saattaa rauhanaikaiselle kannalle kahdessa ja puolessa kuukaudessa. Suomen piti luovuttaa lisäksi Petsamon alue Neuvostoliitolle ja vuokrata Neuvostoliitolle Porkkalan niemimaa ympäröivine merialueineen laivastotukikohdaksi 50 vuodeksi. Lisäksi Suomen tuli maksaa sotakorvauksena Neuvostoliitolle 300 miljoonaa dollaria kuudessa vuodessa tavaroina sekä sitoutua yhteistoimintaan liittoutuneiden kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.

Syksyn aikana kotiutettiin armeijasta vuosien 1907 – 1923 välillä syntyneet jo syyskuun aikana kotiutettujen ennen vuotta 1907 ja vuonna 1926 syntyneiden jatkoksi. Sodan hintana JR 9 koki seuraavat miehistömenetykset: haavoittuneita 3153, kaatuneita 901, muutoin kuolleita 61, kadonneita 55 ja karkureita 91. Yhteensä tappiot jakautuivat seuraavasti päällystö 163, alipäällystö 632, miehistö 3466 ja yhteensä 4261 henkilöä. Hannes oli selvinnyt sodasta lopultakin ehjin nahoin vaikka välillä rautaa kehossa olikin ollut runsain mitoin. Hänen kotiuttamisensa oli hieman monivaiheisempi juttu, kun hänen papereitaan ei ollut löytynyt mistään.  Eikä niitä löytynyt myöhemmin Pieksämäelle siirtyneesta Sortavalan sotilaspiirin esikunnastakaan.

Ratkaisevaksi tiedoksi osoittautui se mistä Hannes oli sotaväkeen lähtenyt ja kun selvisi paikaksi Kuopio niin hän sai samantien lipun Kuopioon, jossa hänet oli määrä kotiuttaa. Päivä oli marraskuun 11. vuonna 1944, kun Hannes käveli viimeisiä askeleitaan Suomen armeijan sotilaana Kuopion asemalta asemakatua Asemakoululle, jossa sijaitsi tilapäinen kotiuttamiskeskus. Tasan neljä vuotta aikaisemmin Hannes oli ollut Tervon suojeluskunnan talolla kutsunnoissa ja nyt hän oli pääsemässä armeijan leivistä siviiliin. Koulun ovet aukesivat aamu yhdeksältä ja Hannes oli tuona päivänä ensimmäinen sisään pyrkivä. Hänellä oli mukanaan Pieksämäen esikunnasta saatu kirjekuori, jossa oli hänen kantakorttinsa.

”Jahaa, te olette niitä miehiä, joiden papereita ei löydy mistään totesi kirjekuoren avannut virkailija.” Siihen Hannes totesi, että silloinhan hän olisi voinut lähteä siviiliin milloin tahansa. ”Ei nyt aivan niinkään, kyllä teidän paperit vielä jostakin löytyvät. Kirjoitan teille tilapäisen sotilaspassin ja laitetaan mies virallisesti siviiliin. Johan tuota palvelusta on tullutkin yhteensä kolme vuotta, kuusi kuukautta ja kymmenen päivää”, laski virkailija kantakortin tiedoista. Samalla oli Hanneksen taakse tullut luutnantti, joka leikkasi manttelin ja kesäpuseron olkalaput irti ja nykäisi kokardin irti lakista todeten: ”Olette nyt siviilimies mallia 44 ja ensimmäinen täällä kotiutettu uusien määräysten mukaisesti.” Lopuksi luutnantti toivotti onnea siviiliin kädestä pitäen.

Tulliportinkadun esikunnasta Hannes sai vielä ison nipun elintarvikekortteja, jotka hän kuitenkin unohti virkailijan pöydälle niin kiire Hanneksella oli päästä tapaamaan morsiantaan Talluskylään. Viikkoa myöhemmin hän palasi Kuopioon ja sai esikuntaan unohtamansa elintarvikekortit itselleen. Sitten hän suuntasi matkansa Lapualle, jonne hänen perheensä oli evakkoina sijoitettu. Ei hänelle ollut helppoa sopeutuminen siviilielämään lapualaisessa ilmapiirissä, jossa evakkokarjalaisia lähinnä karsastettiin, hyvä ettei pidetty ryssinä. Ilmapiiri oli aivan toinen kuin talvisodan jälkeisessä evakkopaikassa Savossa, jossa heitä oli kohdeltu kuin lähisukulaisia.

Lapualle tultuaan hän kävi kunnanvirastossa kyselemässä hänelle kuuluvia päivä- ja kotiuttamisrahojaan, mutta vastaus oli tyly: mitään rahoja ei hänelle ole olemassa. Näennäisenä syynä oli, ettei Hannes ollut ilmoittautunut kunnassa heti siviiliin päästyään. Mitkään selitykset eivät auttaneet vaikka kotiuttaminen olikin tapahtunut Kuopiossa saakka. Talollisten pojat kyllä saivat rahansa, mutta evakkoperheen pojalle niitä ei maksettu. Vasta kesällä 1946 Hannes sai hänelle kuuluneet rahat, mutta silloin hän oli jo vakinaisen työn syrjässä kiinni, parempi toki myöhään kuin ei milloinkaan. Kuitenkin ne rahat olisivat olleet monin verroin tarpeellisempia heti siviiliin päästyä, kun hänellä ei ollut muita tuloja eikä työtä tiedossa.

Meni joitakin päiviä ennenkuin Hannes sai edes metsätöitä metsästä, jossa oli harvakseltaan aisakoivun vahvuisia puita ja niistäkin vain osa kaadettaviksi leimattuja. Ei moisesta leimikosta juurikaan palkoille päässyt. Kovan puurtamisen jälkeen hän sai päivässä kasaan puolitoista mottia halkoja. Katkerana nuori mies ahersi joulunalusviikkoja mottimetsässä ja sai kasaan vain muutamia halkomotteja. Tätäkö tämä siviilielämän ihanuus nyt sitten on, mietti Hannes elämäänsä. Sodat ja evakkotaipaleet olivat lohkaisseet hänen nuoruudestaan viisi vuotta eikä jatko näyttänyt kovin lupaavalta tästäkään eteenpäin.