Isä-Hanneksen vuosisata: Sotatie I Talvisota

Kaverukset viimeistä päivää siviilissä 1.4.1941 Lassi Malinen, Pekka Karhunen ja Hannes Rajasärkkä

Hanneksen ja hänen Juho-isänsä sotatie alkoi heti tramaattisesti, kun sotapoliisit pidättivät heidät joulukuun toisena päivänä iltapimeässä kesken evakointi ajon, johon heidät oli työvelvollisina määrätty. Seurasi useiden päivien ja öiden kuulustelut ilman minkäänlaista tietoa toistaan ja pidätyksen syystä. Toki se kuulustelujen laadusta alkoi heille selvitä. Heitä epäiltiin yhteyden pidosta viholliseen jonkun ilmiannon perusteella. Syyksi riitti se, että he olivat olleet useampana talvena metsätöissä rajanpinnan savotoilla ja lisäksi Hannes oli käynyt edellisenä kesänä tanssien jälkeen saattamassa pertneriaan hänen kotiinsa rajan tuntumaan. Syntilistaan lisättiin heidän tunnettu vasemistolaisuutensa ja varsinkin IKL-läisten hurmoshenkisten Suur-Suomi puheiden vähättelyn niin olihan siinä syntilistaa riittämiin pidättämiseen ja kenties rankempiinkin toimenpiteisiin.

Perheen Maria-äiti oli hädissään, kun miehiä ei päiväkausiin kuulunut edes hetken levolle kotimökkiin. Hänen hätäänsä vastailtiin vain pilkallisesti tyyliin: ”Rajasärkät ovat varmaankin menneet Neuvostoliittoon”. Viimein hän sai luottamaltaan kauppias Julkuselta vihjeen, että miehiä kannattasi tiedustella kirkonkylän kansakoululta. Myös koululla mökin muijan hätään suhtauduttiin ylimielisesti, mutta kuitenkin Maria oli nyt varma, että isä ja poika ovat siellä pidätettyinä vaikkei syytä pystynyt edes arvaamaan. Viimeisenä toivonaan hän kääntyi kylän poliisin Heikki Tenhusen puoleen apua pyytäen. Hän lupasikin tehdä parhaansa, jos vain jotakin oli vielä tehtävissä.

Yhdessä Tenhusen kanssa Maria pääsee vihdoin kansakoululle sotapoliisien juttusille. Tenhusen sanat ovat painokkaat, kun hän sanoo sotapoliisin luutnantille: ”Olette ottaneet nyt kiinni vikamiehet. Olen varma, etteivät Rajasärkät ole mitään vieraan vallan vakoilijoita eivät edes kommunisteja. Tokihan he ovat työväenaatteen miehiä, mutta senhän ei kait pitäisi olla mikään syy pidättämiseen.” Ensimmäisen kerran isä ja poika kutsutaan yhtä aikaa kuulusteluun, joka on muuttunut selvästi ystävällisemmäksi. Luutnantti pahoittelee tapahtunutta ja osoittaen sanansa Juholle toteaa: ”Pääsette nyt vapaaksi, perheenne siirretään turvaan sisä-Sumeen ja te pääsette perheenne mukaan.” Hannekselle hän sanoo: ”Te jäätte toistaiseksi työkomppaniaan saatte lähemmät ohjeet huommenna työkomppanian päälliköltä.” Lopuksi sotapoliisi luutnantti valaisee heille avoimesti pidätyksen syyt ja ketkä ovat sen takana. Oikeinhan pidätetyt olivat sen arvanneetkin, kun naapureina oli pari hurmoshenkistä IKL-läistä.

Yö on jo pitkällä, kun Maria, Juho ja Hannes astelevat keventynein mielin viimeiseksi loppuyöksi kotimökille. Aamulla Hannes jatkaa evakoitiajojaan ja ensi töikseen kuljettaa perheensä mukaan lähtevät vähät tavarat Alatun asemalle ja iltapäivällä perhe lähtee evakkomatkalleen sisä-Suomeen. Hannes jäi kotimökiltä käsin jatkamaan evakointiajojaan ainoana lohtunaan uskollinen Tellu-koiransa. Siinä vaiheessa, kun Hannekselle tuli joulun jälkeen lähtö toisiin tehtäviin, oli hänen tehtävä raskas päätös Tellun lopettamisesta. Hän ei voinut ajatellakkaan jättävänsä rakasta ystäväänsä kulkukoiraksi sodan jalkoihin. Hannes määrättiin työkomppaniaan, joka oli sijoitettu Harlun koululle ja sen tehtävänä oli rakentaa puolustuslinjaa Jänisjoen varrelle. Töitä tehtiin pimeät ajat taukoamatta ja lepoon päästiin lyhyiksi valoisiksi hetkiksi päiväsaikaan.

Reilun viikon yhtäjaksoisen uurastuksen jälkeen kysytään onko vapaaehtoisia rintamalle lähtijöitä ja suurin osa porukasta Hannes heidän mukanaan ilmoitautui vapaaehtoisiksi, kunhan vain tämä kidutus kurikomppaniaksi osoittautuneesta joukko-osastosta pääsisi eroon. Tammikuun 8. päivä alkoi sitten Hanneksen varsininen sotatie, jota kesti vajaata välirauhan jaksoa lukuunottamatta marraskuuhun 1944 asti. Tulikasteensa hän sai Suistamon eteläpuolella Syskyjärven seudulla käydyssä Kelivaaran mottitaistelussa. Alue oli Hannekselle entuudestaan tuttua, olihan hän viimeksi viime kesänä saatellut sinne tanssipartneriaan. Nyt siellä ei ollut pystyssä yhtään taloa. Ainoastaan palaneita piippujen raunioita törröti hankien keskellä osoittamassa paikkoja, joissa oli ennen ollut ihmisten koteja.

Vihollinen huolsi motissa olevia joukkojaan lentoteitse ja kerran yksi suomalaissotilas sai päähänsä uhkrohkean idean. Hän nousi tuhotun vaunun päälle ja heilutteli käsiään saaden koneen miehistön pudottamaan täydennyksensä meidän puolelle. Paketeissa oli ruokatarvikkeita, jotka kyllä maistuivat suomalaisellekin sotilaalle yllättävinä muonatäydennyksinä. Seuraavana päivänä temppu ei enään onnistunutkaan vaan vastauksena huiskutukseen oli tappava luotisuihku. Tammikuun lopulla yrittivät neuvostojoukot päästä Lemetin suunnalta motissa olevien avuksi, mutta suomalaiset tuhosivat hyökkääjät Kelivaaran eteläpuolelle. Pian sen jälkeen motti laukesi vihollisen antautumiseen ja niin oli nuorten miesten tulikaste päättynyt voittoon vaikkei hän itse ampunut laukaustakaa. Eipä silti,että hänen saamalla aseella olisi voinutkaan ampua. Tuskin sitä oli käytetty ensimmäisen maailman sodan jälkeen kertaakaan, jos silloinkaan niin huonossa kunnossa ase oli.

Helmikuun alussa he pääsevät takaisin Harlun koululle lepoon, joka jää kuitenkin  lyhytaikaiseksi sillä heti seuraavana aamuna heidät hälytetään jälleen matkaan. Tällä kertaa suunta on kuitenkin idän asemesta länsi ja Sortavalan kaupunki. Vihollisen ilmavoimat pommittivat rajusti Sortavalaa 2.2.1940 aiheuttaen kaupungissa valtavaa tuhoa ja kuolemaa. Siihen hornankattilaan sotilaat määrättiin auttamaan siviiliväestöä. Vaikka tuon rajun pommitus päivän jälkeen ei enään yhtä rajuja hyökkäyksiä kaupunkiin tehtykään meni Hanneksen talvisodan loppu Sortavalassa kaupungin tuhoja raivaten.

Maaliskuun 13. päivä v. 1940 astuu voimaan rauhansopimus, joka leikkaa Suomineidon hameenhelmasta laajan alueen. Se käsitää lähes koko Karjalan   ja siinä yhteydessä jää luovutetulle alueelle myös Hanneksen kotiseutu. Paluu siviliin tapahtui Onttolan kasarmilta 29.4.1940, jolloin Hanneskin sai käteensä  matkalitteran Pieksämäelle, josta hän sai matkalipun edelleen Suonenjoelle. Sieltä hänen tiensä jatkui Rautalammin kautta Vesannolle jossa hän pääsi vihdoin perheensä pariin evakoksi evakkojen joukkoon aikaisin Vappupäivän aamuna. Toukokuun 20. päivänä Hannes täyttää 19 vuotta ja 25. päivänä perheeseen syntyy jo yhdeksäs lapsi, joka saa syntymäpäivänsä mukaisen Urpo nimen.

Juhannuksen alla suistamolaisevakot siirretään Tervoon ja Hanneksen perhe vietiin Koivujärven koululle, josta perhe pääsee lopulliseen paikkaansa Tervossa. Kyseessä on Poikolan tila Koivujärven rannalla sekin ja siellä perhe saa erittäin ystävällisen vastaanoton ja saivat ollakin siellä pitkälle seuraavaan kevääseen saakka. Heinäkuussa syntyi suistamolaisten nuorten miesten mielessä suunnitelma pohjoiseen lähdöstä aina Petsamon kunnan Liinahamariin saakka. Suunnitelmaan kuului nousta siellä jäniksenä johonkin englantilaiseen laivaan ja lähteä pois maasta, jossa uhkana oli koko ajan mahdollinen uusi sota Neuvostoliittoa vastaan mikäli syttyy sota Saksan ja Neuvostoliiton välille. Rauhan ehdoissa oli kirjattuna Neuvostoliiton vaatimus pohjoisen radan jatkamisesta Kemijärveltä Sallaan rajalle saakka. He ilmoittautuivat töihin radanrakennukselle ja se mahdollisti nuorukaisten matkustamisen pohjoiseen ilmaislipuilla.

Sovittuna aikana 10 miestä nousi junaan Kuopion asemalta, mutta jo Iisalmessa porukasta eksyi kaksi, jotka poliisi oli korjannut selviämään putkan pahnoille. Seuraava poistuma tapahtuu Ylivieskassa ja kun he aikanaan saapuvat Rovaniemelle on jo puolet alkuperäisestä joukosta tippunut joukosta. Rovaniemi oli tuolloin vain kauppala, mutta todellinen villin pohjolan keskus, jossa vilisi ihmisiä eripuolilta maailmaa. Se oli ainoa Suomen henkireikä Petsamon kautta ulkomaailmaan, kun Saksa valvoi Tansakan salmia, joten liittoutuneiden alukset eivät päässeet Itämerelle lainkaan. Yksi porukasta jäi vielä pois joukosta Rovaniemellä, kun hän päätti lähteäkin ratatöihin Kemijärvelle.

Siten heitä oli kuorma-auton lavalla menossa kohden Petsamoa ja Liinahamarin satamaa enään neljä nuorta miestä vakaana aikomuksenaan loikata pois maasta. Perille päästessä taivaalta vihmoi lumiräntää vaikka elettiin vielä heinäkuuta. Porukka odotteli nuotiolla sopivaa ajankohtaa livahtaa satamassa olevaan brittilaivaan. Jossakin vaiheessa aamuyötä nuotiolle tuli rekkakuski, joka tiedusteli olisiko porukassa vapaaehtoista Rovaniemelle lähtijää, auton kopissa olisi vapaa apumiehen paikka. Hannes tarttui tilaisuuteen ja läksi paluumatkalle, osti Rovaniemeltä junalipun Kuopioon ja oli tyytyväinen ratkaisuunsa.

Vielä tyytyväisemmäksi hän tuntee itsensä, kun hän paluunsa jälkeen tapaa mieluisen tytön, jonka kanssa tuntuu yhteiset askelkuviot tansseissa sujuvan hyvin ja niinpä he tapailevat syksyn ja talven aikana toisiaan tiheään tahtiin. Kyseinen tyttö on talon tytär Talluskylästä, josta tuleekin Hannekselle aikaa myöten puoliso, mutta siihen tarvitaan vielä monta käännettä. Marraskuussa on edessä kutsunnat, joissa Hanneskin jo sotakokemusta omaava nuori mies kutsutaan armeijaan opettelemaan sotataitoja. Periaatteessahan hän oli ollut Talvisodassa mukana siviilinä, jolla ei ollut yllään edes armeijan tamineita ainoastaan lumipuvut oli saatu päälle armeijalta ja sen alla olivat ainoastaan omat siviilikamppeet.

Nyt hänet kutsuttiin alokkaaksi Kontiolahden varuskuntaan Joensuun lähelle 2.4.1941 alkaen. Sitä ennen alkoi maailman poliittinen tilanne näyttää entistäkin huonommalta. Saksa oli hyökännyt jo vuoden 1940 toukokuun lopussa länteen ja Benelux-maat tulevat vallatuksi nopeasti ja Ranskakin vallataan kuukaudessa. Samaan aikaan Neuvostoliitto miehittää lopullisesti Balttian maat ja 21.7.1940 ne julistatuvat neuvostotasavalloiksi. Saksa alkaa  suunnitella hyökkäystä Neuvostoliittoa vastan. Syyskuussa Suomi allekirjoittaa sopimuksen Neuvostoliiton kanssa kauttakulkuliikenteestä Hangon vuokra-alueelle. Muutamaa päivää myöhemmin allekirjoitetaan lomalaisten kauttakulkusopimus Pohjanlahden satamista Pohjois-Norjaan Saksan ja Suomen välillä.

Syksyn ja talven mittaan alkaa näyttää ilmeisemmältä, että Suomi liittyy Saksan kelkaan mikäli sota Saksan ja Neuvostoliiton välillä puhkeaa. Tuossa maailman tialnteessa astuu nuori mies Hannes Rajasärkkä armeijan harmaisiin monen muun nuorukaisen kanssa tietämättä mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Talven hän oli ollut isänsä kanssa metsätöissä ja viime vaiheessa kevyemmissä metsän leimausporukassa Karttulan kunnanlääkärin metsässä. Maaliskuun viimisellä viikolla hän kävi sanoutumassa irti työstään ja pyysi lopputiliä. Lääkäri ihmetteli äkillistä irtisanoutumista kesken työmaan ja kun sai Hannekselta vastaukseksi syynä olevan sotaväkeen lähdön luonnollisesti ymmärsi asiantilan.

Lupsakka savolaislääkäri tarinoi tiliä maksaessaan: ” Ennen ainakin ne sotaväkeen lähtijät pitivät läksiäisiä. Minäpä annan tässä vähän lääkettä lähdön aiheuttamaan ikävään.” Samantien hän kirjoittaa lääkemääräyksen ja kehoittaa Hannesta hakemaan lääkkeen apteekista. Apteekista hänelle annetaan melkein litran pullollinen puhdasta spriitä eivätkä ottaneet siitä edes maksua. Sanovat vain, että lääkärinne maksaa laskun. Tapahtuma kuvaa hyvin miten ystävällisesti heihin muualta tulleisiin evakkoihin Savossa suhtauduttiin. Hannes oli itse täysin raitis nuorukainen niinpä hän antoi pullon yhteisen porukan vanhimmalle. Lauantaina 29.3.1941 poikaporukka oli viimeisissä siviiliajan tanseissa Tervon työväentalolla eivätkä kaverit silmiin pistävän juovuksissa olleet vaikka olivat varmaan muutaman napanderin ottaneetkin. Hannes oli sen sijaan täysin selvin päin ja jätti haikeat jäähyväiset mielitietylleen Elinalle saatellessan hänet vielä kotiin yömyöhällä Tallukylän Taipaleeseen.

Aprillipäivän aamuna vuonna 1941 alkoi Hanneksen matka kohden tuntemattomia kohtaloita ja toinen osa hänen sotatiestään, joka on sitten eri tarinansa.

 

 

 

 

 

 

 

Jätä kommentti

*