Perheen muutettua ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa Lappiin itärajan Kelloselkään vaistosi isä poikansa yksinäisyyden, kun samanikäisiä kavereita ei kylällä ollut. Niinpä hän hankki läheisestä postitalosta meille Lapin koiran pennun, jonka kävimme lumien tultua noutamassa meille kotiin. Muistan  hyvin tuon noutomatkan, kun minä istuin pulkassa pieni vikisevä koiranpentu sylissäni isän vetäessä pulkkaa. Kerran pentu pääsi minulta karkuunkin ja minulle tuli hätä sen löytymisestä iltapimeässä ja sakeassa lumituiskussa. Helpostihan pentu onneksi löytyi, sillä eihän se syvässä pehmeässä lumessa mihinkään päässyt.

Sen kotiutuminen meille oli aika vaikeaa, kun olimme ehkä vierottaneet sen emästään ja pentueesta liian aikaisin. Pitkään se itki kovaa kohtaloaan ennen kuin tyytyi kohtaloonsa. Pisimpään sillä otti kuitenkin oppiminen sisäsiistiksi ja se oli kova paikka myös äidille, jonka piti kunnia asianaan pitää koti siistissä kunnossa. Uuden tulokkaan myötä se ei ollut kuitenkaan helppoa, kun joka aamu lattialla oli lätäköitä ja kakkajätöksiä, joita äiti joutui sen jäljiltä siivoamaan. Kerran äidin pinna sitten kertakaikkiaan petti ja hän sinkosi pennun ulkoportailta kauas lumihankeen.

Kohtelu otti pennun luonnon päälle niin paljon, että se päätti näyttää perheelle mitä oli luontojaan. Kutsuista huolimatta se ei suostunut palaamaan sisälle edes ruoan perässä. Oltuaan koko päivän poissa aloimme tosissaan huolestua sen kohtalosta ja totesimme jälkien perusteella sen menneen talon alle murjottamaan. Kurkittuamme lampun kanssa jo pimenevässä illassa talon alle kiilui siellä vain kaksi silmää ja kuului matala murina. Olimme antaneet pennulle nimen Tassu ja kutsuimme sitä nimellä pitkin iltaa, mutta ilman vaikutusta. Lopulta ei auttanut muu kuin käydä noutamassa se ryömien pois ja minä olin ainoa, joka talon alle mahtui. Kun pääsin Tassun luo se ei laittanut ollenkaan vastaan vaan totesi ilmeisesti voittaneensa tahtojen taistelun.

Sen lopputulos oli kuitenkin positiivinen, kun Tassu totesi olevan sille itselleenkin paljon helpompaa tehdä siitä lähtien tarpeet ulos, jonne se aina tarvittaessa pyrki eikä äidin tarvinnut siivota asunnon lattioilta sen jätöksisä. Tassu oli kuitenkin osoittanut lujan luonteensa jo pentuiässä ja siitä kehkeytyikin aivan oivallinen talon vahti. Meillä oli käynyt ennen Tassun tuloa käynyt säännöllisesti jonkun paikkakuntalaisen Panu koira, jolle äiti oli antanut aika-ajoin ruuantähteitä. Tassun tultua ja kasvettua jo seuraavaan kevääseen mennessä aikuisen koiran kokoon olikin edessä jälleen uusi tahtojen taistelu. Tassun mielestä vieraalla koiralla ei ollut enään mitään asiaa meidän pihaamme ja siinä käytiinkin monta otatusta ennen kuin Panu uskoi asioiden muuttuneen pysyvästi.

Vaikka rähinä koirien välillä olikin kova tappelivat ne sikäli reilusti, ettei koirista kumpikaan loukannut itseään ainakaan fyysisesti. Saattoihan siinä varsinkin Panulle tulla henkisiä kolhuja, kun se joutui tunnustamaan talossa olevan nyt uusi järjestys. Tuon välien selvittelyn jälkeen kumpikin kunnioitti toistaan niin, että ne maastossa kohdatessaan väistivät toisiaan eikä uusia kahakoita niiden välillä enään syntynyt paitsi yhden kerran. Silloinkin rähäkkä käytiin meidän pihassamme, kun Panu lähettyvillä liikkuessaan oli huomannut Tassun ruokakupilla kuivaneen leivänkannikan. Kun Tassua ei näkynyt missään päätti Panu tulla nappaamaan kannikan parempiin suihin. Tassu makoili kaikessa rauhassa isän rakentamassa kopissaan, kun se vainusi Panun tulon ja ampaisi kopistaan Panun kimppuun. Siihen asti tuo kuiva leivänkannikka ei ollut kelvannut Tassulle ollenkaan, mutta nyt se puolusti sitä kuin kalleinta aarrettaan raivokkaasti. Panu taisi silloinkin vetäytyä vanhempana ja viisaampana tappelusta ilman vaurioita, mutta myös ilman saalista.

Pari esimerkkiä siitä kuinka tarkasti Tassu seurasi ihmisten puheita ja toimia on mainittava. Ukkini oli työllisyystöissä Kelloselässä ja asui silloin meillä. Kerran hän muun puheensa ohessa ohimennen totesi, että näkyypä Panu olevan liikkeellä aseman suunnalla. Silloin lattialla kaikessa rauhassa makoillut Tassu ampaisi heti pystyyn ja ryntäsi aseman puolen ikkunaan varmistamaan tilannetta ja niskakarvat pystyssä kaiken varalta murisi uhkaavasti vaikka Panu oli kaukana ratapihan toisella puolella.  Toinen esimerkki on, kun eräs tuttava mies leikillään koppasi äidin kainaloonsa ja tokaisi Tassun kuullen: ”Otan tämän itselleni!” Välittömästi Tassu nousi miehen rinnuksia vasten ja näytti pahaenteisesti hampaitaan. Miehelle tuli kiire päästää äiti-Elina irti  otteestaan todeten. ”Pidä ihmeessä hyvänäsi, kun olet noin tarkka emännästäsi.” Omiensa suhteen Tassu ei leikinlaskua sietänyt vaikka muuten olikin kiltti ja sävyisä koira.

Ruokansa suhteen Tassu oli tarkka, edes oma porukka ei saanut mennä sen ruokakupille siiloin, kun siinä oli sille takoitettua ruokaa. Ainoa, joka sai tehdä Tassulle mitä vain oli pikkusiskoni Auli. Hänet Tassu oli ottanut aivan erityiseen suohjelukseensa heti syntymästä lähtien. Se seurasi pienen käärön jokaista inahdustakin jo vauvakoppaiästä alkaen käymällä kurkistamassa silloin koppaan oliko vauvalla jokin hätänä. Myöhemmin, kun Auli alkoi jo liikuskella ensin ryömien ja kontaten oli tytön kohteena aina Tassu eikä koira pannut ollenkaan pahakseen vaikka tyttö kiipeili sen päälle. Saipa Auli ainoana vierailla Tassun ruokakupillakin ilman Tassun reakointia. Kerran tyttö kippasi kupin sisällön päällensä ja Tassu katseli vain surkeana vierestä, kun sen herkku lihasopan tähe valui pitkin tyttöä lattialle.

Yksi traumaattinen kokemus Tassulle oli kerran joulun alla talvella. Isä oli ostanut joltakin paikalliselta osittaisen sianruhon, josta irroitteli kirveellä myös kinkun joulukinkuksi paistettavaksi. Kirveen hän oli jättänyt liiterin seinustalle siksi aikaa, kun siirsi irroittelemansa ruhon osat aitan hyllylle odottamaan myöhempää käyttöä. Tassu haistoi kirveen terässä lihan tuoksun eikä voinut olla lipaisettamatta terää. Niinhän siinä kävi, että sen kieli tarttui talvipakkasessa kirveen terään ja siitä isä löysi koiran surkeana uikuttamassa kieli kirveessä kiinni. Hän kantoi koiran kirveineen sisälle ja liotteli kielen irti lämpimällä vedellä ja totesi ehkä vähän liioitellen kielen olleen pari kertaa kiertyneenä kirveen terän ympärille. Enpä ollut ennen nähnyt Tassua surkeampana kuin tuon kokemuksen jälkeen.

Kerran sen itsetuntoa koettelivat lähiasukkaan kanit, jotka olivat päässeet karkuun ja juoksentelivat lähitienoolla vapaina. Tietenkin Tassu äkkäsi ne ja ryhtyi tarmokkaasti jahtaamaan elävää saalista. Olihan se nopeampi kuin kanit, mutta aina kun Tassu oli saamaisillaan kanin kiinni teki se 90 asteen loikan sivuun ja Tassu paineli täysillä ohi saaden vauhtinsa pysähtymään ja juoksusuuntansa muuttumaan vasta monen metrinpäästä. Sama toistui kerta toisensa jälkeen kunnes sen oli pakko luovuttaa. Aivan läkähdyksissä se palasi kopilleen ilman saalista. Kanit olivat pitäneet sitä täysin pilkkanaan.

Ukki opetti Tassulle kaikki kotikoiralle tarpeelliset temput istumisesta tassunantoon ja kuollutta näyttelemiseen saakka. Kakista kinkkisempiä olivat kuitenkin luonteen lujuutta koetelleet temput. Siinä ukki mm. laittoi sokeripalan koiran kuonon päälle, josta se ei saanut sitä napata suuhunsa ennen kuin oli saanut siihen luvan. Kuola valui sen suupielistä, kun se ajattelikin, että herkkupala oli aivan silmien edessä, mutta kyllä se oppi tuonkin tempun. Kaikki meni hyvin niin kauan kuin ukki noudatti niiden yhteisiä sääntöjä. Hyvien suoritusten jälkeen ukki heitti sille aina makupalan, jonka koira nappasi suuhunsa ilmasta. Kerran ukki kuitenkin heitti ilmaan suolanokareen, jonka Tassu kyllä nappasi suuhunsa, mutta pudotti saman tien lattialle. Sen jälkeen se ei ottanut mitään suoraan ilmasta suuhunsa, luotto ukkiin oli mennyt.

Isän jouduttua Aatsinkijoen sillalla työtapaturman uhriksi marraskuun alussa 1950 ja saatua sairaalareissun jälkeen kolmen kuukauden sairasloman  käytti perhe tilaisuutta hyväkseen ja läksi joululomalle isän vanhempien luokse Iisalmelle. Tassu jäi hoitoon naapuriperheeseen, jossa se oli ollut hoidossa aikaisemminkin. Palattuamme joulun jälkeen takaisin kotiin ei Tassu ollutkaan meitä tavanomaisesti iloisena vastassamme. Jouluaamuna naapurit olivat ruokaa annettuaan päästäneet sen ulos eikä se ollut koskaan tullut takaisin. Odotimme viikkokausia kuulevamme sen tutun haukahduksen oven takana sen pyrkiessä sisään. Koskaan emme enään Tassun iloista haukahdusta kuulleet.

Emme voineet kuin arvailla sen kohtaloa. Päällimmäisenä epäilyksenä olivat poromiehet, jotka olisisvat voineet tappaa sen. Tassu oli kovasti ärhäkkä poroille eivätkä poromiehet pitäneet siitä, että koira haukkui heidän porojaan hajoittaen porotokan. Ehkä ne olisivat voineet luulla sitä myös sudeksi mene ja tiedä. Itä-Lappi oli myös vahvaa petoaluetta, jossa oli karhuja, susia ja ahmoja porojen kiusana. Tosi karhut olivat jo talviunillaan , joten jos pedot olivat syyllisiä Tassun kohtaloon niin lähinnä syynä olisivat voineet olla sudet.

Olivatpa  Tassun katoamiseen syyllisinä poromiehet tai sudet niin olimme lopullisesti menettäneet meille läheisen  ja uskollisen perheenjäsenemme. Koko perheemme suri syvästi koiramme menetystä ja vieläkin kymmeniä vuosia tapahtuman jälkeenkin nousee haikeus mieleen Tassua ja sen kohtaloa muistellessa.