Isä-Hanneksen vuosisata: Vaaran vuodet

Perheemme kotimökkimme edessä Kelloselässä kesällä vuonna 1947

Sodan päättymisen jälkeen oli hallitusvastuussa J.K. Paasikiven johtama ylimenokauden hallitus 17.11.1944 – 17.4.1945, kun sotatoimet sakasalaisia vastaan olivat vielä käynnissä pohjoisimmassa Lapissa.  Viimeiset saksalaiset joukot poistuivat kuitenkin käsivarren Lapista 27.4.1945, jolloin vasta kaikki maailmansotaan liittyvät sotilaallise toimet Suomen osalta päättyivät. Jatkosodan päättymisen jälkeen kommunisteja ilmaintui maahan kuin sieniä sateella ja takinkääntäjiä myös valtakunnan näkyvillä paikoilla oli paljon. Paasikivi katsoi järkeväksi ottaa hallitukseensa mukaan myöskin kommunisteja, jolloin heidät saadaan parhaiten sitoutettua demokraattiseen yhteiskuntaan.

Sodanjälkeiset ensimmäiset eduskuntavaalit pidettiin 17. – 18.03.1945, kun maailmansota oli vielä täyttä päätä käynnissä vielä Euroopassa ja Tyynellä merellä. Vaalit olivat vahva osoitus suomalaisen demokratian toimivuudesta vaikeinakin aikoina. Vaaleihin osallistuivat myös kommunistit uuden puolueryhmittymän sisällä. Ryhmittymä oli nimeltään Suoman kansan demokraattinen liitto SKDL, jossa olivat mukana kommunistit ja vasemmisto sosialistit. Äänestysprosentti nousi 75 %:iin mikä oli itsenäisen Suomen siihen mennessä korkein prosentti. Sosiaalidemokraatit säilyivät niukasti suurimpana puolueena 50 edustajallaan vaikka kärsikin suuren vaalitappion samaan aikaan, kun SKDL sai 49 kansanedustajan paikkaa ja heistä 39 oli julkikommunistia. Samaan paikkalukuun 49:ään päätyi myös maalaisliitto ja muiden puolueiden saadessa läpi edustajia seuraavasti: kokoomus 28, ruotsalainen kansanpuolue 14, edistyspuolue 9 ja ruotsinkielinen vasemmisto 1 edustaja.

Vaalien jälkeen muodosti Paasikivi myös seuraavan hallituksesnsa, joka oli hallitusvastuusa 17.04.1945 – 26.03.1946. Hallituksessa oli neljä SKDL:n ministeriä ja heistä tärkeimmällä postilla sisäminsterinä Yrjö Leino, joka sai johdettavakseen mm. valtiollisen poliisin. Siitä tulikin sitten sodan jälkeen Suomen toimia välirauhan ehtojen noudattamisessa vahtineen valvontakomission käsikassara ja vahtikoira varsinkin sosialidemokraattien suuntaan, kun Leino oli pikatahtiin miehittänyt Valpon oman aatteensa miehillä. Ns. Punaisen Valpon uusilla etsivillä ei ollut minkäänlaista vaadittua koulutusta vaan heidät nimitettiin virkoihin nimikkeillä määräaikainen tai ylimääräinen etsivä, joissa he toimivat kuitenkin täysillä valtaoikeuksilla.

Silloin käsiteltiin sotasyyllisiksi leimattujen tuomitseminen, asekätkentäjutut ja luovutettiin Neuvostoliitosta Suomeen paenneiden osin myös Suomen kansalaisuuden saaneiden tai ns. Nansenin passilla maassa olevien pakkoluovutukset Neuvostoliittoon valvontakomission vaatimuksesta. Tuo Suomen kansalaisten luovuttainen Neuvostoliittoon johti lopultakin Leinon erottamiseen sisäministerin paikalta Presidentin toimesta, kun hän ei itse eronnut vaikka oli saanut eduskunnalta epäluottamjuslauseen. Leino toimi sisäministerinä pitkän ajanjakson 17.04.1945 – 22.05.1948. Leino oli naimisissa kansainvälisesti tunnetuimman kommunistin ja Neuvostoliittoon loikanneen Otto Wille Kuusisen tyttären Hertta Kuusisen kanssa.

Vuosi 1948 oli käänteen tekevä aika kommunistien toiminnassa, kun 27.04.1948 Suomessa epäiltiin vahvasti heidän suunnitelleen vallankaappausta. Helsingin poliisi asetettiin hälytystilaan ja Kauppatorin laituriin rantautui tykkivene. Liekkö nuo toimenpiteet olleet riittäviä pelotteita, mutta mitään poikkeavaa ei kuitenkaan tapahtunut. Seuraavat eduskuntavaalit pidettiin 1. – 2.07.1948 ja niissä käytiin tiukka kamppailu työväestön sieluista sosialidemokraattien kommunisteihin kohdistamalla ”Jo riittää” – kampanjalla. Vaaleissa SKDL kärsikin suuren 11 edistajan tappion ja uusi hallitus muodostettiinkin sosialidemokraattien K.A. Fagerholmin johdolla. Hallitus oli sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus, jossa oli demareiden lisäksi täydennyksenä vain yksi ammattiministeri,  ulkoministeri Carl Enckell.

Vaaleihin katsottiin vaaran vuosien nimellä tunnetun ajanjakson päättyneen, kun jo edellisen vuoden helmikuussa (10.02.1947) oli allekirjoitettu toisen maailmansodan päätteeksi Pariisin rauhansopimus ja valvontakomission viimeisetkin jäsenet olivat poistuneet Suomesta 26.09.1947. Samalla presidentti J.K. Paasikivi julisti sotatilan päättyneeksi, mutta kommunistien vahva hallitusasema jatkui Pekkalan johtamassa hallituksessa aina 29.07.1948 saakka, jolloin maahan nimitettiin Fagerholmin johtama demarihallitus.

Kommunisteille vaalitappio ja sosialidemokraattien johtama vähemmistöhallitus olivat karvas pala varsinkin, kun hallitus ryhtyi määrätietoisesti lopettamaan kommunistien aikaansaannoksia tärkeimpänä Valtiollisen poliisin toiminnan. Tilalle perustettiin Suojelupoliisi vuoden 1949 alussa ja siten saatiin kommunistit puhdistettua pois etsivän tehtävistään, joihin heitä oli Yrjö Leinon sisäminsterikaudella nimitetty. Kommunistit masinoivat kuitenkin lukuisilla korpilakoillaan yleistä turvattomuutta jo pitkin syksyä pahimman tilanteen synnyttyä lokakuun lopulla Helsingissä Arabian tehtailla. Uuden hallituksen sisäministeri Aare Simonen määräsi ratsupoliisit hajoittamaan lakkolaisten rintamat ja sai siitä lisänimen Sapeli-Simonen, koska ratsupoliisin piiskat näyttivät kuvissa sapeleilta.

Vaikka Arabian lakko olikin epäonnistunut ei se hillinnyt kommunistien lakkoiluintoa. Pienempiä korpilakkoja järjestettiin jatkuvasti eri puolilla maata. Pahin tapahtumaketju oli kuitenkin heinäkuun alussa varsinainen lakkoaalto Kemi Oy:n tehtailla, jotka johtivat elokuuhun mennessä jo siihen, että siitä alettiin puhua Kemin kapinana. Elokuun 18. päivänä syntyi väistämätön yhteenotto lakkolaisten ja poliisin välillä. Sen seurauksena oli kahden työläisen kuolema ja Kemin julistamisen pariksi päiväksi poikkeustilaan ja kaikki väen kokoukset kaupungissa kiellettiin. Simonen jatkoi sisäminsterinä  Kemin lakkolaisia kohtaan samanlaisia tiukkoja otteita, jotka olivat purreet Arabian tehtaillakin.

Pohjoisen radanrakennuksella vaaran vuodet tarkoittivat jatkuvan miinavaaran läsnäoloa  Hanneskin koki radan rakennustyömaan edistymisen myötä joitakin läheltä piti tilanteita. Muutamia lainauksia hänen muistelmistaan:

Rovaniemi tuolloinen kauppala, jossa Hannes oli käynyt välirauhan aikana, oli silloin todella vilkas Villin Pohjolan keskus. Kesällä 1945 radanrakentajat olivat ehtineet Rovaniemelle, jonka saksalaiset olivat tuhonneet täysin rauniokasaksi ja lisäksi miinoittaneet hyppyheikeillään kaiken mahdollisen ja osin mahdottomankin. Ratapenkereellä oli kallellaan yksittäinen höyryveturi, jota oli yritetty miesvoimin siirtää takaisin kiskoille. Kävi kuitenkin ilmi, että saksalaiset olivat ansoittaneet veturin tehokkaasti ja sen siirtoyrityksissä kuoli ja vammautui lähemmäs parikymmentä miestä.

Vain pelkällä tuurilla radankorjausporukka oli selvinnyt Kemijärvelle saakka vaikka miinanraivaajat olivat löytäneet radan varrelta kymmenittäin miinoja ja tehnyt ne vaarattomiksi. Vasta seuraavana kesänä, kun työt olivat edenneet jo Kursuun saakka sattui todellinen lähitilanne. Elokuisena sunnuntai-aamuna Hannes istui korjausjunan asuntovaunun rapuilla Kursun asemalla ihaillen ympäröivää luonnan rauhaa ja kauneutta. Sattumalta hän tuli katsoneeksi ratapenkallekin ja huomasi siinä aivan rappusten vieressä hietikosta pistävän esiin epäilyttävän näköisiä piikkejä. Hänen mieleensä nousi vahva epäilys, että siinä törrötti hyppyheikin sakarat. Jos rappusilta olisi laskeutunut ratapenkalle, olisi mitä todennäköisimmin laukaissut miinan. Siihen saatiin hälytetyksi miinanraivaajat, jotka todellakin kaivoivat esiin räjähdysvalmiin hyppymiinan aj tekivät sen vaarattomaksi.

Seuraava kohtaaminen miinojen kanssa olikin sitten jo muutaman viikon päässä. Paikkana oli Langinjängän seisake ja sen kohdalla oleva kilometrin pylväs. Sen juurelle Hannes asetti reppunsa ja oli nousemassa takaisin ratapenkalle, kun hän kuuli pienen napsahduksen. Sodan käyneen miehen aivot reakoivat ja hän syksyi pitkälleen ratapenkalle. Hetken odottelun jälkeen miina räjähti ja sirpaleita ropisi jokapuolella hänen ympärillään. Eräs miehistä oli astunut keskellä rataa hyppyheikin sakaroiden päälle ja aiheuttanut miinan räjähdyksen. Miinaan astunut selvisi kuin ihmeen kaupalla ruhjoutuneella nilkalla ja kaikki muut vahingoittumattomina. Miinaan astunut kaveri ei enään koskaan palannut työmaalle vaikka hänet saatiinkin ajoissa sairaalaan ja siellä jalka kursittua kuntoon.

Rata valmistui rajan pintaan Kelloselkään ensilumen aikoihin vuonna 1946 ja talven aikana rata oli saavuttanut päätepisteensä uudella sodan jälkeisellä itärajalla. Vajaat puolitoista vuotta siinä meni saksalaisten tuhoaman radan uudelleen rakentamisessa koko 385 kilometrin matkalla Kemistä rajalle. Työ oli vaatinut kaikkiaan kaksikymmentä ihmisuhria ratatyömaalla, joten siellä elettiin tuolloin todellista vaaran aikaa. Kahdeskymmenes uhri koki kovan kohtalonsa vapunaattona 1947, kun vedenhakumatkalla Aatsinkijoelta yksi porukasta astui rullavaunua työntäessään hyppyheikin sakaraan, jolloin miina räjähti ja kaksi vaunua ylämäkeen työntänyttä miesta loukkaantui pahasti.

Hannes kuuli asemalle räjähdyksen, otti asemalta mukaansa ensiapulaatikon ja läksi resinalle tapahtumapaikalle. Vesikuskien mukaan oli tullut lomalle menossa oleva rajavartijan, joka sai räjähdyksessä sirpaleen reiteensä, mutta porukan nuorin vielä lähes poikanen makasi ratapenkalla pahoin loukkaantuneena. Hänen takaraivonsa oli hajonnut ja aivomassaa valui ratapenkan hietikolle. Hannes sitoi pään parhaan kykynsä mukaan ja resinalla poika kyyditettiin pikavauhtia asemalle, jossa oli juuri sopivasti matkustajajuna. Siitä irroitettiin konduktöörin vaunu, jolla veturi läksi kiidättämään nuorukaista ja reiteensä vuotavan haavan saanutta rajamiestä Kursuun sairaalaan.

Jo ennen Kursuun saapumista nuorukainen todettiin kuolleeksi ja oli se kahdeskymmenes ihmisuhri ratatyömaalla. Rajamies sen sijaan selvisi tilanteesta onnellisesti vaikka olikin menettänyt paljon verta. Tuona vappuna jäivät vapun juhlimiset väliin koko radanrakentaja porukalta. Tapahtumasta saatiin se oppi, että radalla kulkiessa on aina astuttava ainoastaan ratapölkyille. Radan valmistumisen myötä alettiin aseman seudulle rakentamaan parakkeja työntekijöille ja heidän perheilleen asunnoiksi, kun siihen asti miehet olivat asuneet korjausjunan asuntovaunuissa.

Asemaa vastapäätä radan toiselle puolelle alttiin rakentamaan perheasuntoa jonne vastaava mestari houkutteli työmiehiä tuomaan perheensä, mutta laihoin tuloksin. Miehet eivät halunneet tuoda perheitään sinne Lapin raukoille rajoille miinavaaran keskelle. Hannes oli porukasta nuorimmasta päästä ja kun mestari kysyi asiaa myös häneltä, oli hän lyhyen pohdinnan ja vaimonsa käymän kirjeenvaihdon jälkeen valmis tuomaan vaimonsa ja poikansa Kelloselkään. Tuona keväänä kirvesmisporukka rakensi perheparakin valmiiksi ja jo toukokuussa 1947 perhe muutti siihen asumaan. Siitä muodostuikin perheen ensimmäinen yhteinen koti seraavaksi neljäksi vuodeksi.

Viimeisin vaaran vuosi kokemus Hanneksen kohdalla oli, kun kommunistien masinoimien lakkojen aalto ylsi vuonna 1949 Kelloselkään saakka. Radan rakentajat kuuluivat silloin kommunistien johtamaan Rakennustyöväen Liittoon, joka oli herkkä toteuttamaan lyhyitä korpilakkoja. Tavoitteena heillä oli hankaloittaa mahdollisimman paljon Fagerholmin johtaman sosialidemokraattien vähemmistöhallituksen toimintaa. Yhtenä aamuna töihin lähdettäessä tuli ammattiosaston mies ilmoittamaan porukalle, että työmaalla on alkanut tänä aamuna lakko. Hannes ja hänen työparinsa läksivät uhkailuista huolimatta töihin tapetoimaan erään työntekijän vuokra-asuntoa. Niskassa heillä oli jopa tappouhkaus rikkureille.

Parivaljakko sai kuitenkin tehdä työnsä rauhassa ja mestari totesikin käydessään tarkastamassa heidän työnsä tulosta, että olette te rohkeita poikia, kun uskallatte olla töissä uhista huolimatta. Kotona olimme äidin kanssa jännittäneet isä-Hanneksen tilannetta työmaalla ja olimme helpottuneita, kun hän palasi terveenä töistä kotiin eikä tapauksesta tullut hänelle muutenkaan mitään seuraamuksia. Hanneksen osalta vaaran vuodet päättyivät tuohon korpi lakkorikkuruuteen ellei lasketa mukaan jatkuvaa miinavaaraa aina siihen asti, kun perhe asui Kelloselässä kesäkuuhun 1951 saakka.

 

 

 

 

 

 

 

 

Jätä kommentti

*