Itä Lapin asukkina töpöhäntä-kissan ja Tassu-koiran omistajana

Perheemme kotimökin edessä v. -48

Perhe oli saanut ensimmäisen kotinsa Lapista itärajan pinnasta toukokuussa -47. Sota oli virallisesti loppunut vain kaksi vuotta aikaisemmin, mutta sodan jäljet olivat vielä selvästi nähtävissä ja jopa onmakohtaisesti monen omakohtaisesti kokemana miinavaaran muodossa. Minulle viisivuotiaalle pojannassikalle ei ollut pienessä  Kelloselän kylässä samanikäisiä kavereita, joten yritin ängetä isompien poikien mukaan heidän tutkimusretkileen lähimaastoon. Aivan asemanseudun tuntumassa kylätien poskessa oli iso sotaromukasa, josta löysimme kaikenlaista mielenkiintoista mm. valtavan suuria tykinammuksen hylsyjä sekä pieniä värillisiä ruutipaloja, joita oli mukava nakutella kivellä saaden pienen paukahduksen ja kipinä suihkun aikaiseksi. Koskaan minulle eikä tainnut selvitä muillekkaan mitä nuo pienet neliän muotoiset palaset olivat, tärkeintä oli niillä aikaansaadut paukahdukset ja kipinäsuihkut.

Paras löytöni oli kiväärin patruuna, jonka kiikutin suurena aarteena kotiin. Ihmeekseni isä suuttui löydöstäni ja antoi minulle elämäni ainoan tukkapöllyn. Hän otti äkäisenä patruunan minulta ja kävi upottamassa sen mökkimme takan olevan suon silmäkkeeseen samalla vannottaen, etten enään ikinä koskisi moisiin esineisiin vaikka niitä löytäisinkin. Isommat pojat olivat löytäneet samaisesta suosta alasammutun lentokoneen jäänteet suohon uponneena. Minua he eivät kuitenkaan suostuneet aneluistani huolimatta ottamaan mukaansa tutkimaan lentokoneen jäännöksiä. Suolle pystyikin menemään ainoastaan talvella suksilla sillä niin vetinen suo oli. Pojat kävivät talvisin koukkupäisellä kepillä tai narulla onkimassa suon silmästä koneen osia omiksi sotasaaliikseen.

Yhdelle lentokoneen perusteellisesti hajonneelle hylylle pääsin minäkin tonkimaan. Hylky oli pahoi hajonnut ja levinnyt suurelle alueelle Kelloselän aseman länsipuoliselle kalliolle, josta sen osia oli helppo etsiskellä. Joitakin lentokoneen osia oli minullakin leikkivälineinäni eikä niistä tullut isän kanssa mitään erimielisyyttä. Isä ymmärsi kyllä hyvin minun tilanteeni, kun samanikäisiä leikkikavereita ei ollut. Niinpä hän toi kerran työmaaltaan löytäneensä surkean oloisen kissan pennun meille kotiin ja siitä minä olin ikionnellinen. Pentu oli selvästi ollut kulkukissana ja oli tullutut ihmisten luokse turvaa hakemaan. Liekkö rotta purrut kissaparan hännän poikki, tiedä häntä, mutta kovia se oli kokenut.  Olin kissan saannista kovasti hyvilläni ja sekin näytti sopeutuvan meille hyvin.

Kissa ehti olla meillä pari-kolme kuukautta, kun se koki loppunsa hyvästä hoidostamme huolimatta. Asuinalueellamme vilisi paljon rottia ja asukkaat myrkyttivät niitä pitääkseen kannan edes jotakuinkin aisoissa. Töpöhäntä-kissamme oli ilmeisesti syönyt rotan myrkkyä, koskapa se kuoli hyvin nopeasti  ilman, että sen hyväksi voitiin tehdä mitään. Hautasimme sen surumielin mökkimme lähistölle ja jotta kissan kohtalo olisi ollut täysi unohdus ryhdyttiin sen hautapaikan päälle rakentamaan uutta asuinparakkia, jolloin siitä ei jäänyt mitään konkreettista muistoa. Herkän pojan mieleen se kuitenkin jätti lähtemättömän muiston vaikka olikin ilonamme vain nuo muutamat kuukaudet.

Minä selvisin surustani sillä, että isä päätti hankkia meille koiran pennun lähitalosta. Sinne oli lapin koira synnyttänyt loka-marraskuun vaihteen tienoilla pentueen. Joulukuun alkupuolella kävimme isän kanssa noutamassa pesueesta yhden omaksemme. Muistan hyvin pennun noutomatkamme. Isä veti minua pulkalla ja minä pidin pentua tiukasti sylissäni. Ilta oli pitkällä ja lunta tuiskutti sakeasti paluumatkallamme. Yht’äkkiä pentu ponnistautui sylistäni lumihankeen ja olisi voinut kadota sen siliän tien ellei isä viime hetkessä ehtinyt saada sitä kiinni. Nuo tapahtumat viimeistään lähensivät isän ja pojan välejä niin, että ennen ventovieraasta sotilaasta oli tullut minulle luotettu isä.

Koira sai nimekseen Tassu ja se olikin kotiutumisestaan lähtien minun paras kaverini ja koko perheen lemmikki, joka otti meidät kaikki suojelukseensa. Meillä oli enen Tassua käynyt säännöllisesti jonkun kyläläisen Panu-koira ja sai aina käydessään jotain ruoantähteitä. Aika pian vertuttuaan Tassu oli sitä mieltä, että vieraan koiran vierailut saivat loppua ja siitä syntyikin aikamoisia otatuksia Tassun ja Panun kesken. Panu vanhempana ja viisaampana ei halunnut viedä tappeluita aivan veriseen loppuun saakka vaan antoi aina soveliaaksi katsomansa rähäkän jälkeen periksi. Niinpa niiden välille syntyi jonkinlainen kaden uroksen välinen viha-rakaus suhde, jossa ne kunnioittivat toisiaan muulla kuin meidän kotipihassa kohdatessaan.  Muualla kohdatessaan ne väistivät kuin yhteisestä sopimuksesta toisiaan, mutta meidän pihapiirissä kohdatessaan oli Tassu aina kuningas.

Tassun tempauksista riittäisi tarikaa vaikka pienoisromaanin verran, mutta otettakoon blogikirjoitukseen vain kaksi esimerkkiä edellisten lisäksi osittamaan sen luonteen mininaisuutta. Ratatöitä tehtiin paljolti työllisyysrahoin, jolloin paikkakunnalle saapui paljon miehiä työllisyystöihin. Kerran eräs puolituttu työmies koppasi leikillisesti äidin kainaloonsa ja tokaisi ”otan tämän”. Siinä samassa hyppäsi Tassu pystyyn ja takajaloileen miehen rinnusta vasten muristen hampaat irvessä miehen naaman edessä. Mies päästi nopeasti äidin otteestaan ja sanoi ” pidä ihmeessä hänet, jos se noin tärkeä sinulle on”. Vielä hyvän aikaa Tassu seurasi miehen liikkeitä jälkeen päinkin varmistaakseen, ettei miehellä ollut äidin suhteen pahoja aikomuksia.

Toinen esimerkki on sikoni syntymän jälkeiseltä ajalta. Tassu oli heti aivan myyty pienen inisevän käärön suhteen. Aina, jos koira oli kotona ja Auli-siskoni äänteli kopassaan nousi Tassu katsomaan kopan reunan yli mikä tytöllä oli hätänä. Myöhemmin, kun tyttö jo konttaili lattialla sai se tehdä Tassulle ihan mitä tahansa ilman, että se olisi osoittanut mieltään Aulille. Erityisen tarkka Tassu oli ruokakupistaan jopa meille muille, mutta Auli sai koskea sen ruokakuppiakin koiran syödessä. Kerran tyttö otti ruokakupin sen edestä ja kippasi kupin sisällön päähänsä koiran vain katsellessa surkeana vieressä ruoka-annoksensa kohtaloa. Meitä muita kohtaan olisi varmasti syntynyt rähähdys.

Myös Tassun kohtalo oli karu. Olimme joulunpyhinä -50 käymässä sukulaisissa Savon puolessa Tassun ollessa sen aikaa naapurimme hoidossa. Jouluaamuna naapurit olivat laskeneet Tassun ulos aamutarpeileen, mutta siltä reissultaan se ei koskaan palannut. Kotiuduttuamme odotimme tutun haukahduksen kuuluvan oven takaa vielä seuraavan vuoden puolellakin, mutta se oli vaiennut iäksi. Sen lopullinen kohtalo ei selvinnyt meille koskaan. Arvelimme sen joutuneen petojen suuhun tai sitten poromiehet olivat ampuneet sen. Jälkimmäinen kohtalo tuntui todennäköisemmältä sillä Tassu oli varsin ärhäkkä poroja kohtaan. Vaikkei se suorastaan porojen kimppuun käynytkään saattoi se ärhäkkyydellään sekoittaa pahasti porotokan liikeitä. Minulle se oli kova paikka, tuntui, etten koskaan selviä surustani ja aina se on minua seurannutkin. Monesti jälkeenpäin olen miettinyt isän tunteita, kun hän talvisodan puhjettua ja muun perheen lähdettyä evakkoon oli joutunut lopettamaan oman koiransa Tellun, ettei se joutuisi kulkukoirana kokemaan sodan kauheuksia.

 

Jätä kommentti

*