Kansannousuja, yöpakkasia ja Kuuban kriisiä

Rakuunanuorukainen vm. 62

Neuvostoliitin diktaattori Josif Stalin oli kuollut maaliskuussa 1953 ja hänen seuraajakseen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi oli noussut valtataistelun jälkeen puolivuotta myöhemmin Nikita Hrustsov. Hänen johdollaan oli havaittavissa jonkin verran avautumista Neuvostoliiton ulkopolitiikassa. Siitä esimakua oli saanut Suomikin, kun Neuvostoliitto palautti Suomelle 50 vuodeksi vuokraamansa Porkkalan alueen jo 10 vuoden vuokrauksen jälkeen  vuoden 1956 tammikuussa. Unkarilaiset pyrkivät käyttämään syntynyttä tilannetta hyväkseen ja toteuttivat ensimmäisen laajamittaisen kansannousun  neuvostomiehitystä vastaan itä- Euroopassa lokakuun lopulla 1956. Kansannousun toteuttajat elättelivät toiveita, että länsimaat tulisivat Unkarin avuksi,     mutta joutuivat pettymään pahasti. Marraskuun 4. päivänä vyöryivät neuvostopanssarit Karpaattien yli ja kukistivat verisesti Unkarin kansannousun ilman,    että länsimaat olisivat tehneet mitään konkreettista unkarilaisten hyväksi.

Tosin vakavia mielenosoituksia neuvostomiehitystä vastaan oli esiintynyt jo aikaisemminkin: itä-Berliinissä kesäkuussa 1953 ja Poztanissa Puolassa kesäkuussa 1956. Nekin kukistettiin verisesti vaikka niiden laajuus oli merkittävästi Unkarin kansannousua pienempät. Teoillaan Neuvostoliitto halusi osoittaa, ettei se salli valvomallaan alueella minkäänlaista toisinajattelua kommunistisen ideologian suhteen. Kuitenkin noilla tapahtumilla oli kylvetty muutoksen siemen hennosti itämään itäisen Euroopan kommunistisesti johdettuihin valtioihin.

Suomessakin koettiin Neuvostoliiton poliittisen linjan koventuminen mm. siten, että Neuvostoliitto pyrki entistä vahvemmin ohjailemaan myös Suomen sisäpolitiikkaa ja hallitusten muodostamista. 50-luvun lopulla vuoden -56 presidentin vaalien jälkeiset hallitukset vaihtuivat kovin tiheään. Yhteistä vahvaa hallituspohjaa ei löytynyt , josta johtuen useat hallitukset olivat paljolti ns. virkamieshallituksia. Seuranneina viitenä vuotena hallitsi maata viisi eri hallitusta. Fagerholmin III hallitusta (29.8.1958 – 13.1.1959) kutsuttiin yöpakkashallitukseksi, joka ei saanut Neuvostoliiton taholta minkäänlaista ymmärrystä. Niinpä Neuvostolitto katkaisi useita käynnissä olevia taloudellisia neuvotteluja ja veti jopa suurlähettiläänsä pois Suomesta. Lopulta Kekkonen puuttui hallituksen toimintaan vaatimalla maalaisliiton ministereitä jättämään hallituksen ja tekemällä tammikuussa yksityisluonteisen lomamatkan Leningradiin, jonne ”aivan sattumalta” sattui tulemaan samaan aikaan myöskin Hrustsov. Lomamatkan aikaisissa neuvotteluissa sovittiin Neuvostoliiton esille nostamat kiistakysymykset ja lomalta palattuaan Kekkonen nimitti lähes yksinomaan maalaisliittolaispohjaisen uuden vähemmistöhallituksen, jonka Neuvostoliittokin saattoi hyväksyä.

50-luvun loppu muutti myös meidän perheemme tilannetta ratkaisevasti. Isä oli hankkinut itselleen varastomestarin pätevyyden Rautatieopistossa ja etsi vakinaisen varastomestarin paikkaa VR:ltä. Aivan vuosikymmenen lopulla sellainen tilaisuus avautuikin, kun VR:n päävarastolla Kuopiossa avautui aluksi ylimääräisen varastomestarin virka, johon Hannes valittiinkin. Edessä oli siten muutto Saarijärveltä Kuopioon, joka oli ollut vanhemmilleni keskeinen paikkakunta aivan seurusteluajan alusta alkaen. Heille muutto ei ollut mikään ongelma. Toisin oli minun laitani, kun kaikki kaverini piti jättää taakseni ja muuttaa taas täysin uusiin oloihin. Eihän Kuopio toki minullekkaan mikään vieras kaupunki ollut, mutta kavereita ei 16 vuotiaan nuorukaisen ollut niin vain helppoa saada. Olin ehtinyt saada keskikoulun juuri sopivasti käytyä läpi Saarijärvellä, joten edes koulukavereita ei minulle ollut tarjolla Kuopiossa. Lisäksi alkuun jouduimme asumaan maalaiskunnan puolella Leväsellä vuokralaisena omakotitalon yläkerrassa. Saarijärveläinen parakkikylä säilyi pitkään mielessäni varsinaisena nuoren pojan onnelana.

Toukokuun lopussa v. 1956 oli perheemme koko kasvanut pikkuveljellä ja nyt, kun hän oli vilkkaassa liikunta vaiheessa, asuimme yksityisen vuokraisännän yläpuolella. Varsinkin talon rouva oli hyvin herkkä puuttumaan yläpuolelta kuuluviin pientenkin jalkojen aiheuttamiin ääniin, siten asuminen heidän yläkerrassaan ei todellakaan ollut herkkua. Isä oli aloittanut työt VR:n Kuopion päävarastolla maaliskuun alussa 1959 ja muu perhe minua lukuunottamatta  muutti Leväselle toukokuun alussa. Minä muutin sinne viimeisenä vasta heinäkuussa. Kesä meni vielä joten kuten, mutta syksy -59 oli varmasti minun siihenastisen elämäni surkeinta aikaa. En ollut jatkamassa opiskelua lukiossa, eikä minulla ollut töitä eikä mitään harrastuksiakaan siihen hätään. Kyllä nuori miehen alku voikin tuntea itsensä yksinäiseksi. Lokakuun lopulla täytin 17 vuotta ja ainoa työni oli ollut osallistuminen isäntäväen perunan nostoon.

Joulukuun alussa tilanne alkoi vihdoin hieman kirkastua. Sain 4.12.1959 alkaen itselleni tsupparin paikan Osuusliike Kallan rautaosastolta ja tulevaisuus alkoi vihdoinkin näyttää edes hieman valoisammalta. Siitä sain aiheen vitsailla, että siitä eteenpäin oli helppoa edetä uralla eläkeikään mennessä toimitusjohtajaksi asti. Ensimmäinen edistysaskel tapahtuikin jo muutaman kuukauden päästä, kun minut nostettiin rautavarastolta tsupparin tehtävistä Kallan rautaosaston myyjäharjoittelijaksi. Elämänilo löytyi jälleen ja tilanne kohdallamme vain parani, kun isä sai perheelleen VR:n kerrostaloasunnon Männistön kaupunginosasta. Kummitätini innosti minua jatkamaan opintojani kauppaopistossa ja saikin minut jättämään hakemukseni aivan hakuajan viimeisinä hetkinä. En paljoa odottanut hakemukseltani, mutta yllätyksekseni minut valittiin kuin valittiinkin Kuopion kauppaoppilaitoksen opistolinjalle.

Heti alkajaisiksi oppilaitoksen rehtori Pertti Korhonen tiedotti ylpeänä oppilaitoksestaan, että Kuopion kauppaoppilaitos on tunnettu siitä, että arvostelun taso on erityisen tiukka: numeroita suorastaan vingutetaan ennen kuin ne todistukseen laitetaa. En tiedä oliko lausuma tarkoitettu uhkaukseksi vai kannustimeksi. Lähinnä mulle tuli mieleen tilanne tulevilla työmarkkinoilla, jossa löysän arvestelun koulun käyneet saavat paremmilla numeroillaan paremmin työpaikkoja. Niistähän ammatillisessa koulutuksessa kuitenkin on pohjimmiltaan kysymys – työpaikkojen saannista.

Pakersin siis kaksi vuotta kopista, jossa valitsin toiselle vuodelle opintolinjaksi myynti- ja mainoslinjan. Verrattuna keskikoulujumppaan oli kopis jotenkin sujuvampaa opiskelua vaikka varsinaiset lukuhalut eivät olleet olennaisesti lisääntyneet. Kuitenkin jo alle kaksikymppisenä olin saanut aikaiseksi keskiverto-numeroin ammatillisen tutkinnon suoritetuksi ja käyttööni juhlallisen merkonomi-tittelin. Oltakoonpa koulun rehtorista mitä mieltä tahansa niin ainakin hän piti lupauksensa antavansa merkonomi-tutkinnon suorittaneista oppilaistaan työnhakuvaiheessa mahdollisimman hyvän suosituksen. Vielä 10 vuotta myöhemmin 70-luvulla, kun olin hakemassa Kuopion kaupungille töihin, hän väitti muistavansa minut ja lupasi antaa minusta hyvät suositukset. Niin lienee tapahtunutkin, mutta silti paluuni Kuopioon ei vielä tuolloin tärpännyt. Valitettavasti hänen oma uransa päättyi vähän myöhemmin ikävästi, mutta se ei kuulu enään blogikirjoitusteni piirriin.

Kopiksen jälkeen oli vuorossa asevelvollisuusaika, joka alkoi juurii sopivasti opiskelun päätyttyä kesäkuun puolivälissä 1962. Palvelusosastona oli Uudenmaan Rakuunapataljoona Lappeenrannassa. Tosin Lappeenranta jäi lyhyeksi kokemukseksi, kun heti alokasjakson jälkeen elokuussa oli lähtö aliupseerikouluun Mikkeliin. Olin päättänyt selvitä armeijassa mahdollisimman vähällä ja se merkitsi sitä, ettei kannattanut missään toiminnassa olla liian hyvä muttei myöskään liian huono. Parasta oli pyyrkiä olemaan näkymätöntä keskikastia. Teoriassa homma toimi hyvin, mutta väkisinkin tuli eteen tilanteita, joissa periaate lipsui. Yksi sellainen kohtalokas virhe oli AUK:n suunistusmestaruuskilpailut, joissa erehdyin suunistamaan liian hyvin vaikka en koko reitin aikana käyttänyt kompassia lainkaan.  Minulla näytti olevan liian hyvä kartanlukutaito, koskapa yli 200 oppilaan joukossa taisin olla 20 parhaan joukossa maalissa.

Ilmeisesti tuo erehdys maksoi minulle sen, että jouduin tai pääsin – kuinka vain – reserviupseerikouluun Haminaan. Silloin en ollut lainkaan hyvilläni RUK-komennuksestani, mutta jälkeen päin sain huomata, että upseerikoulutuksella oli yllättävän iso merkitys siviiliuran kehitykselle. Reilut kolme kuukautta sotilasupsee

rin taitojen hankkimista Haminassa ja sitten paluu yhteensä yli puolivuotisen Mikkeli ja Hamina komennusten jälkeen upseerikokelaana Lappeenrantaan. Kyllä tuntui hienolta päästä kauniina toukokuun 9. päivänä reservinvänrikkinä siviliin. Sitten vasta huomasi, että siihenastinen elämäni oli ollut pitkälti ennakkoon käsikirjoitettua. Nyt vasta alkoi arki, josta täytyi selvitä itse, hankkia työpaikka ja kenties perustaa perhe ja ennen kaikkea tulla omillaan toimeen.

Maailmalla oli menossa kenties ns. kylmän sodan kiivain vaihe, kun suurvallat kyräilivät toisiaan sormet lähes ydinaseiden laukaisunapilla. Tuossa tilanteessa nousi USA:n presidentiksi kaikkien aikojen nuorimpana JF Kennedy, joka vuoden 1960 vaaleissa löi republikaanisen vastaehdokkaansa Richard Nixonin niukalla äänten enemmistöllä. Hänestä kehkeytyi maailman laajuisestikin erittäin suosittu presidentti korostamalla inhimillisiä arvoja politiikassaan. Jo virkaanastujais-puheessaa Kennedy totesi: ”Älkää kysykö mitä maanne voi tehdä hyväksenne, kysykää mitä te voitte tehdä maanne hyväksi” ja jatkoi: ”Hyvät maailman- kansalaiset älkää kysykö mitä Amerikka aikoo tehdä teidän eteenne vaan kysykää mitä me yhdessä voimme tehdä ihmisten vapauden eteen”. Onhan jo noissa puheen sitaateissa eroa kuin yöllä ja päivällä USA:n nykyisen presidentin puheisiin ja twiitteihin!

Avaruuslentojen rintamalla USA oli kaiken aikaa pahasti jäljessä Neuvostoliiton saavutuksista. Neuvostoliitto oli laukaissut ensimmäisen tekokuun Sputnik I:n maata kiertävälle radalle jo 4.10.1957. Muistan hyvin miten seurasimme jo seuraavana iltana lauantain saunareisullamme saunan nurkalta pimeällä taivaalla liikkuvaa valopistettä, joka aivan kuin olisi vilkuttanut meille maan matosille ylilentäessään. Radion kautta kuunneltiin sen piipittävää ääntä ja tunsimme olevamme mukana avaruusajan aamunkoitteessa. Vasta paljon myöhemmin ainakin minulle selvisi, ettei vilkkuvana näkynyt valo lähtenyt auringon valon heijastumisesta itse Sputnikista vaan lähellä sen rataa maata niinikään kiertämään jääneestä kantoraketista. Silloin valon voimakkuuden vaihtelu eli ”vilkuttelu” johtui kantoraketin pyörimisestä. Joka tapauksessa silloin tunsi olevansa todistamassa jotain suurta ihmiskunnan historiassa.

Kuukautta myöhemmin Neuvostoliitto laukaisi vielätoisen tekokuun Sputnik II:n. Sen kyydissä oli ensimmäinen elävä olento avaruudessa maan kiertoradalla sekarotuinen Laika-koira. Tekokuu painoi n. 1.300 kg ja sen onnistunut laukaisu osoitti Neuvostoliitolla olevan käytössään voimakkaita raketteja, joilla se voisi uhata ydinaseilla Yhdysvaltoja. Niinpä Sputnik-laukaisut aiheuttivat länsimaissa suurta huolta. USA sai ensimmäisen tekokuunsa maata kiertävälle radalle useiden epäonnistumisten jälkeen runsaat kolme kuukautta myöhemmin tammikuussa 1958. Seuraava virstanpylväs avaruuskilvassa oli ihmisen lähettäminen avaruuteen. Senkin osakilvan voitti vakuuttavasti Neuvostoliitto, kun maa lähetti avaruuteen kosmonautti Juri Gagarinin 12.4.1961. Gagarin kiersi maapallon kerran ja lento kesti kaikkiaan 1 tunti 48 minuuttia. USA:n vastaus tapahtui 5.5.1961, kun ensimmäinen astronautti Alan Shepard teki 15 minuuttia kestäneen hyppäyksen ilmakehän ulkopuolelle. Neuvostoliitto johti siis kirkkaasti avaruuskilpaa pitkälle 60-luvun puolivälin ylikin.

Tilanne sai nuoren presidentin heittämään kansakunnalleen haasteen puheessaan 25.5.1961: ”Uskon , että tämän kansakunnan tulee asettaa tavoitteekseen ihmisen lähettämisen kuuhun ja palauttamisen turvallisesti maahan ennen kuluvan vuosikymmenen loppua.” Kysymykseen miksi kuuhun, oli Kennedyn lakooninen vastaus: ” koska se on siellä”. Kilpajuoksua avaruuteen seurattiiin suurella mielenkiinnolla ympäri maapalloa. Pian saatiin seurattavaa myös itse maapallon pinnalla, kun suurvaltojen välille syttyi kiivas uhitteluvaihe. Se sai alkunsa 50-luvun lopulta, kun USA sijoitti ohjuksiaan Neuvostoliiton etelärajan tuntumaan Turkkiin. Vastapainoksi Neuvostoliitto toi joukkojaan juuri Fidel Castron Kuubassa suorittaman vallankaapauksen jälkeen Kuubaan ja alkoi varustaa joukkoja ohjuksin. Kuuban kriisin kiihkein vaihe oli 16. – 28.10.1962, jolloin Kuubaa lähestyi useamman laivan saattue ohjuslastissa. Jälkeen päin onkin sanottu, että 27.10. oli yksi maailmansodan jälkeisistä päivistä vaarallisin, kun Neuvostoalukset lähestyivät Kennedyn julistamaa Kuuban saartorengasta. Aivan viime- hetkellä järki johtajilla voitti ja saatiin aikaan sopimus, jolla Neuvostoliitto käännytti laivansa takaisin ja USA sitoutui olemaan hyökkäämättä Kuubaan. Merkittävin seuraus kriisitä oli, että johtajat sitoutuivat vetämään ns. kuuman linjan Valkoisen talon ja Kremlin välille jatkuvan neuvotteluyhteyden takaamiseksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jätä kommentti

*