Kolmeneljännestä ihmisen elämästä täyttyi

Olen syntyjäni sekarotuinen sotalapsi – laatokankarjalaisen sotapojan ja sisäsavolaisen maalaistalon tyttären tuotos. Naimisiin he menivät sodan päätyttyä, jolloin minäkin sain itselleni isän. Siihen asti olin elänyt turvattua maalaiselämää paljolti mummoni hoivissa käytännössä lähes omavaraisella tilalla, joten     sota-ajan puutteet eivät elämäni alkua häirinneet. Ensimmäinen koitos kohdallani käytiin siinä vaiheessa, kun vanhempani olivat saaneet perheelle asunnon kaukaa pohjolasta aivan uuden rajan pinnasta Sallan Kelloselästä. Mummoni ei olisi halunnut millään luopua siihen asti kasvattamastaan pojannaperosta varsinkin, kun vanhempani olivat viemässä minua satojen kilometrien päähän pohjolan raukoille rajoille. Itse olin tuolloin 4 ja 1/2-vuotias eikä minulta paljoa mielipidettä kysytty. Varmaankin olisin ollut halukas jäämään edelleen mummoni hellään huomaan sillä isänihän oli minulle lähes vieras mies sodittuaan ensin vuosikausia Syvärin takana hän läksi ja ennenkaikkea pääsi töihin pohjoisen radankorjaus- ja -rakennustyömaalle, jonne ei heti voinut perhettä viedä.

Vasta vuoden 1947 keväällä, kun ratatyöt olivat ehtineet Sallaan ja Kelloselkään sai isä hommattua perheelleen asunnon Kelloselän aseman luota. Elämä rajakylässä oli varsin vaatimatonta ja jopa vaarallista. Saksalaiset olivat kylväneet lähtiessään miinavarastonsa maastoon ja varsinkin teiden ja radan varsille samalla, kun räjäyttivät kaikki mahdolliset sillat ja asumukset takanaan. 40-luvun lopusta on totuttu käyttämään sanontaa vaaran vuodet. Meille sanonta oli  totisinta totta, kun niin paikkakuntalaisia kuin radanrakentajiakin vammautui ja jopa kuoli miinaräjähdyksissä. Meidät tenavat opetettiin kulkemaan radalla  niin, että astuimme aina ratapölkyille ja niin hyvin oppi meni perille, ettei yhtään lasta joutunut miinojen uhriksi.

Toinen osan vaaroista muodostivat kommunistien jatkuvat hallitusvallan kampitusyritykset mm. järjestämällä myös paikallisesti lukuisia korpilakkoja. Muistan hyvin miten isäänikin uhkailtiin jopa hengen meenetyyksellä, jos hän ei osallistu lakkoiluun. Isä oli viimeiseen asti periaatteellinen sosialidemokraatti eikä suostunut osallistumaan kommunistien laittomiin lakkoihin. Uhkailuista huolimatta hänet kuitenkin jätettiin rauhaan ja pikkuhiljaa olotkin alkoivat parantua. Paikkakuntalaistenkin tukalasta tilanteesta esimerkkinä oli minun ensimmäisen ”tyttöystäväni” perhe. He joutuivat asumaan useita vuosia maakuoppaan kyhätyssä korsussa, joka oli ilmeisesta saksalaisten sodan aikainen asuinkorsu. Kuvaavaa oli tytön sanonta meillä käydessään: Teillä on lattiakin puhtaampi kuin meillä pöytä.

Kovin paljoa virikkeitä ei rajakylässä ollut ja siksipä minun parhaaksi kaverikseni hankittiinkin lapinkoira Tassu. Siitä kehkeytyi oliva perheen jäsen ja talonvahti. Aivan erityiseen suojelukseensa se otti minun tammikuun lopulla 1949 syhtyneen pikkusiskoni. Tyttö sai liikkumaan opittuaan tehdä koiralle mitä tahansa ilman, että se olisi hänelle edes kertaakaan murahtanut. Erityisen tarkka Tassu oli ruokakupistaan silloin kun  se oli syömässä. Kerran, kun tyttö oli vielä konttausiässä, konttasi tyttö kesken Tassun syömisen sen kupille ja kippasi kupin sisällön päähänsä. Silloinkin Tassu katsoi vain surkeana, että sinne meni sen päivällinen eikä edes murahdusta kuulunut sen kurkusta.

Tassun kohtalo oli karu, se katosi meidän joululomareissumme aikana v. 1950  naapurien hoivista jouluaamuna. Surimme kaikki sitä syvästi ja arvailimme       sen kohtaloa samalla kun viimeiseen asti odotimme vielä joku päivä kuulevamme sen tutun haukahduksen ovemme takaa, mutta koskaan sitä ei kuulunut. Arvelimme poromiesten ampuneen sen, kun Tassu oli aika ärhäkkä porojen suhteen. Toinen mahdollinen kohtalo oli joutuminen petojen saaliiksi. Siellä rajan pinnassa petoja kyllä riitti vaikkeivät ne ihmisille aivan riesaksi asti olleetkaan. Vielä nytkin vanhana miehenä tahtoo kyynel tulla silmään Tassua ja sen kohtaloa muistellessa.

En tiedä kuinka paljon minun henkilöhistoriani Savon Sanomien blogien lukijoita kiinnostaa, mutta jos tämä lapsuuden aikaa koskeva kirjoitus osittaa kiinnostuksen merkkejä niin jatkan muisteluja myöhemmiltä ajoilta. Viime sunnuntaina tuli täyteen tuo kolme neljännestä ihmisen maallisesta vaelluksesta. Kaiken varalta olin pakosalla synttäreitäni Pietarissa, jossa tyttäreni on konsulaatin henkilöstöpäällikkönä, joten saatoin olla siellä pakosalla turvallisin mielin. Vaikka on todennäköistä, että se viimeinen neljännes tulee jäämään vajaaksi niin ainahan sitä voi ja pitää ihmisen tavoitteita itselleen asettaa. Anssi

 

 

 

 

 

Kommentit

  • Hannu Asamäki

    Olipa melkoinen sattuma, että minä Kelloselässä lapsuuteni ja nuoruuteni 60- ja 70-luvulla elänyt törmäsin sotien jälkeen Kelloselässä asuneen ihmisen kirjoitukseen. Olen siis syntyperäinen ”kellolainen”. Kelloselkä on ollut siihen aikaan melkoisen vilkas paikka, noin syrjäkyläksi. Ehkäpä minunkin ukkini, joka oli kova kommunisti, on ollut painostamassa tai jopa uhkailemassa (kiivasluontoinen kun oli) sinun isääsi lakkoon. Vähän rivien välistä olin ymmärtävinäni, että rautatieläiset olivat paljon omissa porukoissaan ja vähemmän tekemisissä kyläläisten kanssa. Helposti sen uskon. Minunkin lapsuudessani ja nuoruudessani muualta tulleisiin suhtauduttiin varauksellisesti. Joillekin jo nen-päätteinen sukunimi riitti luokittelemaan ihmiset ”ei meikäläisiksi”. Salla on ollut aina syrjäinen alue, ehkä se selittää aika paljon. Joskus muinoin Salla (Kuolajärvi) on ollut Ruotsin ja Venäjän rajaseutua. Rajoja ei ole maastoon mitenkään merkitty, mutta verottajat ovat sinne osanneet tulla – molemmista valtakunnista. Ehkä sekin on vaikuttanut suhtautumiseen vieraisiin ihmisiin. Nykyään Sallassa käy paljon turisteja ja muutenkin ”maapallo on pienentynyt”, sekä tiedonvälitys kehittynyt ja Sallassakin suhtaudutaan vieraisiin kuten muuallakin Suomessa. Kaikesta kehityksestä huolimatta Sallassa tavoittaa helposti todellista luonnon rauhaa.

  • Eino J.

    Lämpimät Onnittelut
    – Karin onnitteleva piirros UKK:lle oli tekstitetty ”varttia vaille sata”.

    muistoja on mukava lukea osaajan kertomana. Joko elämänkerta on valmisteilla?

  • Anssi Rajasärkkä

    Tuntuipa hyvältä saada myönteisiä kommenteja minulle tärkeistä muisteluista. Hannulle voin todeta, että jotenkin minuun jäi ikuinen myönteinen jälki Kelloselästä, jossa olen
    vieraillut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kolme kertaa viimeisin käyntini jälkipolveni kanssa tapahtui viime kesänä. Silloin sovin Sallan museon kanssa antavani heille isäni Pohjoisen rautatierakennusajan muistelmat käyttöön kenties täydennettynä omilla pikkupojan muistoillani. Aihe tuntui heitä aidosti kiinnostavan, joten toteutan lupaukseni vielä tämän talven aikana.

Jätä kommentti

*