Jatkosodan hyökkäysvaihe oli saatu päätökseen itsenäisyyspäivään -41 mennessä, jolloin joukot olivat saavuttaneet strategiset tavoitteensa kolmella kannaksella: Karjalan kannas Suomenlahden ja Laatokan välissä, Syvärin kannas Laatokan ja Äänisjärven välissä ja Maaselän kannas Äänisjärven ja Seesjärven välissä. Siitä pohjoiseen ei yhtenäistä rintamalinjaa ollut vaan siellä tukeuduttiin teiden suunnissa vahvoihin tukikohtiin kuten esimerkiksi Rukajärvellä, Uhtualla ja Kiestingissä Siitä alkoi kaksi ja puolivuotinen asemasotavaihe, jona aikana rintamat eivät juuri muuttuneet vaikka puna-armeija aika-ajoin murtoihin pyrkikin.

Varsin pian alkoi käydä selväksi, ettei Saksa pysty alkumenestyksestään huolimatta kukistamaan puna-armeijaa. Viimeiset niitit Sakasan voittokululle olivat, kun Leningradin saartorengas murtui vuoden 1943 alussa ja täystyrmäys Stalingradissa helmikuun alussa -43. Viimeistään noiden tapahtumien jälkeen olisi Suomen hallituksen ja sodanjohdon pitänyt käsittää, että Suomen pitää pyrkiä varautumaan Saksan häviöön ja Suomen irroittamiseen Saksan kainalosta.

Länsiliittoutuneiden suoritettua maihinnousun Normandiassa 6.6.1944 ja luotua siten uuden rintaman Saksaa vastaan alkoi lähes vuoden kestänyt kilpajuoksu Berliiniin. Sen varaan Mannerheim laski Suomen sotilaalliset mahdollisuudet. Hän ilmeiseti ajatteli, että puna-armeijalla on niin kiire kohdistaa voimansa saksalaisten lyömiseen, ettei sillä olisi riittänyt kiinnostusta vahvojen voimien kohdistamiseen suomalaisia vastaan. Mannerheim pyrki pitämään myös itä- Karjalan suomalaisten joukkojen hallussa viimeiseen asti rauhanneuvotteluvalttinaan. Niinpä joukkojen siirrot itä-Karjalasta pääsotanaäyttämölle Karjalan kannakselle jäivät viimetippaan. Ei kai kukaan kaikkein vähimmin Mannerheim voinut tosisaan uskoa, että Neuvostoliiton johto voisi jättää suomalaiset      hiekkakuoppa-asemiinsa vain reilun parinkymmenen kilometrin päähän Leningradista vaikka pääsotanäyttämö tulisikin olemaan Saksan suunnalla.

Pitkä asemasotavaihe oli jätetty hyödyntämättä. Tuona aikana olisi ollut mahdollisuus rakentaa pääsotanäyttämöllä Karjalan kannaksella vahvojen           puolustuslinjojen ketjut rintamalinjan taakse. Niissä olisi voitu viivyttää puna-armeijan odotettavissa olevaa hyökkäystä ratkaisevasti niin, että Kannaksen ratkaisutaistelut olisikin käyty Tali-Ihantalan asemesta keskisen Kannaksen järvikannaksilla. Tuo anteeksiantamaton laiminlyönti johti siihen, että kilpajuoksun  Berliiniin alkaessa kesäkuussa -44, putsasi puna-armeija massiivisella hyökkäyksellään vajaassa kahdessa viikossa suomalaiset Leningradin edustalta Viipurinlahti-Tali-Ihantala tasalle. Viipurikin menetettiin lähes taisteluitta puna-armeijalle.

Tuskinpa mikään olisi sodan lopputulosta muuksi muuttanut. Suomi olisi joka tapauksessa hävinnyt sodan, mutta kenties rauhanneuvotteluissa Suomella olisi  ollut hieman vahvempi asema, mutta ken tietää olisiko Viipuri silloinkaan säilynyt Suomella. Ainakaan sotimalla  kaupunkia ei olisi menetetty Neuvostoliitolle. Olennaisinta oli kuitenkin se, että Kannaksen taisteluissa tapatettiin turhaan tuhansittain suomalaisia  sotilaita, kun joukot joutuivat taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan täysin keskeneräisissä puolustusasemissa Suomen sodanjohdon ja ensikädessä Mannerheimin virheellisen tilannearvion vuoksi.

Mannerheim herättää siis yhä vieläkin ristiriitaisia tunteita kenties muissakin kuin vain minussa.

Anssi