Mannerheim – ristiriitaisia tunteita herättänyt sotamarsalkka II

Jatkosodan hyökkäysvaihe.

Sodan syttymisen syistä on taitettu peistä vuosikymmenet. Ajopuuteorian mukaan Suomi ajautui tahtomattaan hyökkäyssotaan Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Toisen teorian mukaan Suomella oli oma aktiivinen pyrkimys vallata takaisin talvisodassa menetetyt alueet, kun siihen näytti tarjoutuvan otollinen hetki. Intomielisimpien mielestä tavoitteena oli uusi uljas Suur-Suomi.
Olipa asia niin tai näin alotti natsi-Saksa hyökkäyksensä itärintamallaan 22.6.1941, jolloin Hitler liitti radiopuheessaan Suomen yhteisrintamaan Saksan kanssa sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Seurauksena oli Suomen alueeseen kohdistuneet Neuvostoliiton pommituslennot, jolloin Suomi katsoi olevansa sodassa Neuvosto-liiton kanssa. Suomen puolella oli tosin aloitettu liikekannallepano jo 17.6.1941 annetulla käskyllä ja se oli saatu loppuun suoritetuksi kesäkuun loppuun menessä. Karjalan armeija sai käskyn hyökkäyksestä 30.6. Laatokan pohjoispuolitse ensisijaisena tavoitteenaan Tuulosjokilinja ja Aunuksen Karjalan järvi- kannakset sekä Sortavalan valtaus ja Laatokan luoteisrannikon haltuunotto.                                                                                                                                                               Mannerheim kirjoitti päiväkäskyssään mm: ”Kutsun teitä kanssani pyhään sotaan kansakuntamme vihollista vastaan. Sankarivainajat nousevat kesäisten kumpujen alta jälleen vierellemme tänään, jolloin lähdemme Suomelle turvatun tulevaisuuden luodaksemme Saksan mahtavien sotavoimien rinnalla ja asetovereina vakain mielin ristiretkelle vihollistamme vastaan. Aseveljet – Seuratkaa minua vielä viimeisen kerran nyt, kun Karjalan kansa jälleen nousee ja sarastaa Suomen uusi huomen.” Jo tuostakin päiväkäskystä voi päätellä Mannerheimin olleen lähdössä luomaan Suur-Suomea.                                                         Viimesitään asia tuli selväksi hänen kuuluisassa miekantuppi-päiväkäskyssään 11.7. jossa hän kirjoitti mm. seuraavaa: ”Vapaussodassa vuonna 1918 lausuin Suomen ja Vienan karjalaisille, etten tulisi panemaan miekkaani tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. —- Kaksikymmentäkolme vuotta ovat Viena ja Aunus odottaneet tämän lupauksen täyttymistä; puolitoista vuotta on Suomen Karjala kunniakkaan talvisodan jälkeen autiona odottanut aamun sarastusta. Vapaussodan taistelijat, talvisodan maineikkaat miehet, urhoolliset sotilaani! Uusi päivä on koittanut. Karjala nousee, riveissänne marssivat sen omat pataljoonat. Karjalan vapaus ja suuri Suomi väikkyy edessänne maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä. —- Sotilaat! Se kamara, jolle astutte on heimomme veren ja kärsimysten kyllästämää pyhää maata. Teidän voittonne tulevat vapauttamaan Karjalan, teidän tekonne luovat Suomelle suuren, onnellisen tulevaisuuden.”                                                                                                                                                                                                                                               Sotatoimet menestyivät kohtuullisen hyvin vaikka vanhan rajan ylittäminen aiheuttikin sotilaissa purnausta ja osin suoranaisia kieltäytymisiäkin. Ensimmäinen tavoitetaso saavutettiin 21.8. mennessä. Hyökkäys Karjalan kannaksen takaisin valtaamiseksi aloitettiin 31.7. ja koko Kannas saatiin vallatuksi 2.9. mennessä. Tuolloin Mannerheim pysäytti hyökkäyksen vain reilun  kahdenkymmenen kilometrin päähän Leningradin esikaupungeista. Tuohon ajankohtaan liittyvät minun omakohtaiset muistoni omalta armeija-ajaltani. Olin Mikkelissä aliupseerikoulussa, jonka johtajana oli tuolloin sodan käynyt ja sotilasansioillaan kadettikoulua käymättömänäkin kohonnut kantaupseerina majuriksi. Hän kertoi meille aliupseerioppilaille kokemuksiaan sotatoimista Karjalan kannaksen valtauksen ajoilta. Etenemisen loppuvaiheessa hän oli eksynyt omista joukoista ja jatkanut etenemistä kohden Leningradia yksin olettaen tietenkin hyökkäyksen jatkuneen. Hän oli saanut edetä vihollisia kohtaamatta aivan Leningradin esikaupungin lähituntumaan ja kun vieläkään omista joukoista ei ollut havaintoa, oli hän kääntynyt takaisin näkemättä vilaustakaan vihollisesta.                                                                                                                                                                                                              Kaikesta tuosta voi päätellä, että suomalaiset olisivat voineet ratkaista pitkällisen Leningradin piirityksen heti alkuunsa, jos hyökkäystä olisi jatkettu Leningradiin asti. Ilmeisistä Suur-Suomi sympatioistaan huolimatta Mannerheim ei halunnut olla avustamassa saksalaisia Leningradin valtauksessa. Leningradiin jätettiin pieni henkireikä Laatokan suuntaan ja kun saksalaiset eivät saaneet idästä päinkään kaupunkia täysin saarretuksi säästyi kaupunki valtaukselta ja täydelliseltä tuholta. Mannerheim ei halunnut olla osallisena hänelle niin rakkaan Pietarin tuhoamisessa. Samalla hän varmisti sen, että jos Neuvostoliitto kaikesta huolimatta voittaisi sodan Saksaa vastaan ja Suomi häviäisi siinä yhteydessä oman taistelunsa, ei Suomen rasitteeksi rauhanneuvotteluissa tulisi ainakaan Leningradin kohtalon sinetöinti. Mannerheim oli siis ammattinsa osaava sotilasjohtaja, joka innosti jopa paatokseen asti sotilaitaan, mutta toisaalta kaukaa viisas poliitikko, joka osasi katsoa tulevaisuuteen ja mahdolliseen sodan häviämisen vaihtoehtoonkin.

Anssi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jätä kommentti

*