Mauno Koivisto – Tasavallan presidentti

Suomen tasavallan 9. presidentti Mauno Henrik Koivisto kuoli 93 vuotiaana 12.05.2017 ja hänet haudattiin valtiollisin menoin  25.05.2017 Hietaniemen hautausmaalle. Koiviston elämäntyötä hyvin kuvaava hautamuistomerkki “Kartta” paljastettiin 25.11.2018 juuri samana päivänä, jolloin hän olisi täyttänyt 95 vuotta. Koivistosta tuli presidentti aluksi Kekkosen sairastumisen myötä 11.9.1981. Kekkonen ei enään toipunut entiselleen ja 26.10.1981 hän allekirjoitti erokirjeensä. Seuraavana päivänä valtioneuvosto myönsi hänelle eron ja presidentin sijaisena jatkoi Koivisto siihen saakka, kunnes uusi presidentti on vaaleilla tullut valituksi. Presidentin valitsijamiesvaalit järjestettiin 17-18.01.1982 ja varsinainen presidentinvaali 26.01.1982. Koivisto tuli valituksi heti ensimmäisellä kierroksella 167 (301:stä valitsijamiehestä) valitsijamiehen äänellä tasavallan 9. presidentiksi Kekkosen 25 vuotta kestäneen valtakauden jälkeen.

Koivisto pyrki määrätietoisesti parlamentisoimaan presidentin roolin Kekkosen jälkeisestä vahvasta presidenttivetoisuudesta. Toinen mieleeni jäänyt mielleyhtymä oli Koiviston suuntautuminen Kekkosta enemmän länteen Neuvostoliiton asemesta. Kuitenkin hän pystyi luomaan läheiset henkilökohtaiset suhteet niin Gorbatsoviin kuin Yhydysvaltojen Georg W Bush vanhempaankin. Siten ennakkopuheet hänen heikosta  ulkopoliittisesta osaamisestaan osoittautuivat vääriksi.

Koiviston tavoitteena sisäpoliittisella rintamalla oli se, että hallitukset olisivat pystyssä koko vaalikaudet toisin kuin Kekkosen aikana, jolloin Urkki hajoitti hyvin hanakasti hallituksia, jos ne eivät sopineet hänen suunnitelmiinsa. Tätä herkkyyttä käytettiin varmastikin sisäpolittisesti myös hyväksi omien tarkoitusperien saavuttamiseksi ajamalla hallitusyhteistyötä vartavasten hakaukseen. Ensimmäisellä presidenttikaudellaan Koivisto kuitenkin osoitti halutessaan voivan myös puuttua sisäpolitiikkaan. Valtioneuvoston päätettyä siirtää kirkolliset juhlapyhät loppiaisen ja helatorstain takaisin alkuperäisille viikonpäivilleen vahvisti Koivisto 24.01.1886 tekemällään päätöksellä muutoksen voimaantulon vasta kuuden vuoden päähän 1.1.1992 alkaen.

Vielä merkittävämpi Koiviston puuttuminen sisäpolitiikkaan tapahtui vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen muodostamisen yhteydessä. Ennen valeja olivat porvarillisten puolueiden puheenjohtajat Väyrynen, Suominen ja Taxell tehneet salaisen kassakaappisopimuksen  porvarihallituksen muodostamisesta mikäli puolueiden yhteenlaskettu edustajien määrä ylittää 100:n kansanedustajan rajan. Niin myös tapahtui puolueiden saadessa yhteensä 105 kansanedustajaa. SDP säilyi kuitenkin häviöstään huolimatta eduskunnan suurimpana puolueena. Koivistoa närkästytti porvaripuolueiden puheenjohtajien salakähmäisyys hänen selkänsä takana ja niinpä hän nimittikin hallitustunnustelijaksi Harri Holkerin kokoomuksen puheenhjohtajan Ilkka Suomisen asemesta.

Holkerin hallitus nimitettiin vapun aattona 1987 puolisentoista kuukautta vaalien jälkeen. Hallitus oli neljän puolueen enemmistöhallitus, jossa SDP:llä oli 8 ministeriä, kokoomuksella 7, RKP:llä 2 ja SMP:llä 1 ministeri. Niin kokoomus nousi takaisin hallitusvaltaan 21 oppositiovuoden jälkeen ja vastaavasti keskustapuolue jäi oppositioon, josta puolueen silloiselle puheenjohtajalle Paavo Väyryselle jäi ikuinen trauma.

Seuraavana vuotena olivat vuorossa presidentinvaalit, jotka olivat suoran kansanvaalin ja valitsijamiesvaalin yhdistelmä. Jos joku ehdokkaista olisi saanut enemmistön äänistä olisi hänet valittu suoraan seuraavaksi tasavallan presidentiksi, muussa tapauksessa valinnan ratkaisisivat valitsijamiehet. Koivisto sai äänistä 47,9 %, toisena Väyrynen 20,1 %, Holkeri 18,0 %, Kivistö 10,5 % ja Kajanoja 2,1 %, siten tarvittiin valitsijamiehiä, joita Koiviston takana oli 144, Väyrysellä 68, Holkerilla 63 ja Kivistöllä 26. Vaali ei ratkennut ensimmäisellä kierroksella sillä kaikki valitsijamiehet äänestivät omia ehdokkaitaan, mutta toisella kierroksella Koivisto sai tarvittavan enemmistön taakseen saatuaan 189 valitsijamiehen äänet.

Siirtyminen suoran kansanvaalin käyttöön edellytti Koiviston mielestä presidentin valtaoikeuksien kaventamista ja tuo kaventaminen aloitettiin  jo näiden vaalien yhteydessä mm. supistamalla merkittävästi presidentin veto-oikeutta. Hänen mielestään kaventamista tulee vielä viedä entistä pidemmälle seuraaviin presidentin vaaleihin mennessä suoran kansanvaalin ollessa kyseessä. Koiviston toisen presidenttikauden alkaessa alkoi myös esiintyä selviä merkkejä neuvostokommunismin otteen kirpoamisesta. Suomessa ei oikein tiedetty mitenkä siihen pitäisi suhtautua. Varsinkin Koivistolla oli vaikeuksia pitää kehitystä järkevänä. Hänen mielestään Gorbatsovin avoimuuspolitiikka antoi toiveita myönteisestä ja ennenkaikkea verettömästä kehityksestä itäisessä naapurissamme.

Varsinkin Balttian maissa oltiin kärsimättömiä kehityksen hitaasta etenemisestä. Kaikilla noilla mailla oli kova halu nopeaan irtautumiseen Neuvostovallasta. Virossa käynnistyi ns. laulava vallankumous kolmipäiväisellä mittavalla rocktapahtumalla, jossa suomalaisten osuus oli merkittävä. Tapahtuma pidettiin Tallinnan laululavalla 26. – 28.08.1988. Mieleeni on jäänyt erityisesti Juice Leskisen “Eesti, Eesti, Eesti kaipaan sinne perkeleesti” tai Sakari Kuosmasen sumopainijan asussa tunteella esittämä Maammelaulu, joka on myös itsenäisen Viron kansallissävelmä sekä lopuksi spontaani huuto Eesti vabaks. Yllättäen miliisi tai Omon-joukot eivät puuttuneet tilaisuuden kulkuun millään lailla ehkäpä syynä oli valtaisa n. 150.000 hengen hurraava yleisöjoukko ja se, että jollakin ihmeen konstilla tapahtuma pystyttiin lähettämään suorana lähetyksenä maailmalle.

Viron laulava vallankumous sai edistyä verettömästi, mutta Latviassa ja Liettuassa ei vältytty verenvuodatukselta. Kolmisen vuotta Tallinnan laululavan tapahtumien jälkeen kaikki Balttian maat olivat jälleen itsenäisiä tasavaltoja eikä hajoamistilassa ollut Neuvostoliitto voinut muuta kuin tunnustaa niiden itsenäisyydet. Vuoden vaihteeseen mennessä oli koko Neuvostoliitto hajonnut ja kaikki sen entiset neuvostotasavallat itsenäistyneet.

Jälkeen päin on niin Suomessa kuin varsinkin Virossa kritisoitu Suomen valtiojohdon näennäisesti nuivaa suhtautumista itsenäistyvään Viroon. Olen kuitenkin nähnyt aikalaiskommenteja, joissa todetaan Suomen auttaneen huomattavasti Viroa sen itsenäistyessä tekemättä siitä numeroa säilyttääkseen suhteet silloin vielä vallassa olleeseen neuvostojohtoon. Koiviston tukemana Suomi antoi kulttuuriapua veljeskansalle, jolloin sana kulttuuri käsitettiin kattavan kaiken mahdollisen Virolle tärkeän materiaalisenkin avun suoranaista aseapua lukuunottamatta. Eräässä arviossa Suomen avun merkityksestä Virolle todettiin sen jopa nopeuttaneen merkittävästi Viron itsenäisyyden ajan nousua eurooppalaiseksi demokratiaksi niin poliittisesti kuin taloudellisestikin. Latviassa ja Liettuassa kehitys on ollut paljon hitaanpaa, koska ne eivät saaneet mistään vastaavanlaista “kulttuuriapua” ainakaan samassa mitassa kuin Viro sai Suomelta.

Suomi ei muistaakseni varsinaisesti tunnustanut Balttian maiden itsenäistymistä, jonka Koivisto totesi Suomen antaneen jo niiden ensimmäisessä itsenäistymisessä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tuolloista tunnustamista Suomi ei ole koskaan vetänyt pois, joten uutta tunnustusta maiden itsenäistymisille ei tarvittu. Koivisto oli osoittanut maan kannalta kaikinpuolin järkevää politiikkaa niin sisäpolitiikan kuin ulkopolitiikan sarallakin. Viimeiset palveluksensa idän suhteiden osalta hän teki luomalla kelvolliset suhteet Venäjän suuntaan Neuvostoliiton hajottua. Koivisto tapasi Jeltsinin ensimmäisen kerran Moskovan vierailullaan 1991. Vierailuillaan Suomessa kesällä 1992 Venäjän presidentiksi noussut Boris Jeltsin pyysi anteeksi Neuvostoliiton puuttumista Suomen sisäisiin asioihin, kävi laskemassa seppeleem Hietaniemen sankarihaudalle lopullisen sovinnon eleenä ja ilmoitti, ettei Venäjä tule enään koskaan puuttumaan Suomen sisäisiin asioihin.

Maailmanpoliittista tilannetta Suomi Koiviston johdolla hyödynsi mitätöimällä yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen ydinasekieltoa lukuunottamatta syyskuussa 1990. Vuoden 1992 alussa Suomi neuvotteli naapuruussopimuksen Venäjän federaation kanssa, jolloin samalla yya- sopimuksen katsottiin päättyneeksi. Seuraava avaus oli hakemuksen jättäminen Euroopan yhteisön jäsenyydestä 18.3.1992. Jäsenyysneuvottelut alkoivat 1.3.1993 ja kansanäänestys jäsenyydestä pidettiin 16.10.1994. Siinä äänestäneistä jäsenyyttä kannatti 56,9 %, jonka jälkeen eduskunta hyväksyi jäsenyyden neuvottelutuloksen mukaisesti. Suomesta tuli Euroopan Unioniksi muuttuneen yhteisön jäsen 1.1.1995. Siten oli saanut myönteisen päätöksen Koiviston tavoite Suomen intergroitumisesta länteen.

Jätä kommentti

*