Ankeissa merkeissä Hanneksen siviilielämä oli alkanut eikä valoa tunnelin päässä ollut näkyvissäkään. Sodasta palaaville olisi pitänyt olla luvassa kotoiuttamisrahat, mutta Hanneksen osalta ne olivat totaalisesti kadonneet byrokratian rattaisiin. Elämä tuntui epätoivoiselta, kun hän väsyneenä huonohankkeisista metsätöistä painui iltaisin nukkumaan. Sama ankeus jatkui aina joulukuun lopulle saakka, mutta joulun jälkeen hänelle tuli Lapuan nimismieheltä kortti, jossa häntä pyydettiin käymään nimismiehen konttorissa. Siellä odotti passitus rautateiden korjaustyömaalle pohjoiseen, jossa saksalaiset olivat perääntyessään pois Suomen maaperältä käytännössä tuhonneet koko rataverkon ja asutuskeskukset.

Tuo passitus antoi vihdoinkin toivonkipinän mielekkään työn löytymisestä ja pääsemisestä kiinni normaaliin elämään siviilissä. Hän muisti vastanneensa sota-aikana tehtyyn kyselyyn minkälaisiin töihin hän haluaisi sodan päätyttyä pyrkiä haluavansa töihin rautateiden palvelukseen. Hanneksesta tuntui, että VR oli turvallinen työnantaja, joka takaisi hänelle varman toimeentulon ja nyt hänelle sitä työtä oli tarjolla. Tieto pohjoisesta työmaasta levisi Laupalla nopeasti siirtoväen keskuudessa ja heti Loppiaisen jälkeen heitä oli lähdössä pohjoisen komennukselle joukko tuttuja Suistamon poikia ja heidän joukossaan muutamia vanhempiakin miehiä mm. Hanneksen Juho-isä. Niinpä lähtö pohjoiseen tuntui turvalliselta.

Hanneksen ikäluokka oli säästynyt osallistumisesta Lapin sotaan entisiä aseveljiä vastaan, jotka häviön koittaessa olivat osoittautuneet tuhovimmaisiksi raakalaisiksi. Sen lisäksi, että he lähtiessään polttivat ja räjäyttivät asutuskeskukset, tiet ja sillat, he kylvivät Lapin täyteen miinoja, jotka tappoivat tai vähintäinkin vammauttivat sadoittain Lapin asukkaita vielä vuosikausia sodan päättymisen jälkeenkin. Miinojen aiheuttamissa tapaturmissa kuoli jo alkuvuosina reilut parisataa siviiliä ja heidän lisäkseen miinojen raivauksessa satakunta raivaajaa. Kuolleiden lisäksi sai toinen mokoma miinojen seurauksena elinikäisen invalideetin, joten kova oli hinta aseveljien tuhotoimista.

Tuossa tilanteessa matkasivat työpassituksen saaneet miehet toivorikkain mielin pohjoiseen korjaamaan sen minkä sakemannit olivat tuhonneet. Ensimmäiset tuhon jäljet olivat heitä vastassa Oulun pohjoispuolella Iissä, jossa saksalaiset olivat läksiäisiksi tuhonneet Iijoen sillat. Siihen tyssäsi junakyyti pohjoiseen ja matka jatkui siltojen pohjoispuolelta kovassa pakkasessa kuorma-auton lavalla iltamyöhällä 7.1.1945 Kemiin, joka osoittautui täydelliseksi aavekaupungiksi. Missään ei näkynyt valoja eikä minkäänlaista liikettä. Autonkuljettaja neuvoi heitä hakeutumaan yöksi Pelastusarmeijan suojiin ja sieltä he löysivätkin itselleen suojaa pohjoisen viimalta ja lämpöä tulipalopakkasta vastaan. Pelastusarmeijan kirkkosalin lattialle he asettuivat makuulle muiden matkalaisten joukkoon ensimmäiseksi yökseen Lapissa.

Seuraavana aamuna he läksivät etsimään työmaakohteensa konttoria ilmoittautuakseen heille tarjottuun työhön. Nyt kaupunki ei enään näyttänyt aavekaupungilta sillä kaduilla kulki ihmisiä ja varmaan suuri osa heistä oli samalla asialla kuin hekin eli etsimässä töitä. Aavemaisinta Kemissä oli tuona vuoden 1945 tammikuulla 13 kerroksinen kaupungintalo, jota sakasalaiset olivat yrittäneet räjäyttää taivaan tuuliin, mutta vaikka talosta puuttui suuri osa alakerrasta kolmen kerroksen matkalta niin silti sen ehjän osan teräsbetonirakenteet pitivät sen pystyssä. Aikanaan talo korjattiin ja on edelleenkin pystyssä ja entisessä käytössään.

Hakiessaan radanrakennuksen konttoria he sattuivat menemään yksityisen rakennusfirman toimistoon kysymään neuvoa missä ilmoittautua ratatöihin. Rakennusfirman paikallinen pomo kysyi heiltä heidän työtaitojaan ja kun sai vastaukseksi, että he olivat kirvesmiehiä kiinnostui hän oitis ja totesi samantien: ” Mitäpä te muualta töitä etsitte kyllä meiltäkin kirvesmiehille töitä löytyy”, mutta kun meillä on passitus rautateille radankorjaustöihin sanoimme väliin. Pomo jatkoi suostutteluaan: ”Ei se mitään haittaa, niitä radankorjaustöitähän mekin teemme. Jääkää vain meille töihin, kyllä me hoitelemme ilmoituksen tulostanne eteenpäin, ei teidän tarvitse olla siitä huolissanne.”

Miehet pitivät keskenään neuvottelun ja päätyivät siihen, että samahan se kenenkä palveluksessa olemme, töihinhän tänne on tultu ja niin heistä tuli Rakennusliike Cyklopin miehiä. Asuinpaikakseen he saivat suuren levyseinäisen parakin kaupungin pohjoispuolella sijaitsevasta Lautiosaaresta. Parakissa oli majoittuneena parisataa miestä ja meno sen mukaista. Paikalla lappasi kaikenmaailman mustanpörssin kauppiasta, tupakka- ja viinatrokaria, maksullisia naisia ja jos jonkinlaista pikkurikollista. Vähistä mukana olevista kamppeistaan sai todella pitää tarkkaan huolta etteivät ne lähteneet varkaan mukaan. Onnekseen he olivat saaneet makuupaikat toistensa läheltä vähän rauhallisemmasta parakin nurkkauksesta, joten yleiseen menoon verrattuna heillä oli kohtuullisen tarvalliset oltavat.

Rauhattoman yön jälkeen alkoivat kuitenkin työt pukkisillan rakentamisella Kemijoen yli. Sen tarkoituksena oli ollut saada ratayhteys toimimaan joen toiselle puolelle. Silta osioittautui valmistuttuaan täydelliseksi sudeksi vaikka olikin tehty täysin piirustusten mukaan. Syy ei ollut heissä rakentajissa vaan sillan suunnitelleessa insinöörissä. Viikkojen työ purevassa pakkasessa ja mereltä puhaltaneessa viimassa oli mennyt hukkaan ja silta jouduttiin purkamaan. Olipahan häntää vailla susi totesivat miehet työn valmistuttua.

Kemijokitörmällä oli laudoista rakennettu pajarakennus, jossa miehet pyrkivät aina välillä lämmittelemään ja josta heitä aina hätisteltiin myös ulos. Tuollaisesa tilanteessa Hannes kerran tokaisi hätistelyn yhteydessä pajan pomolle: ”Voi perkele, kun paleltaa, ei saatana vie Syvärin takanakaan ollut näin kylmää.” Siitä syntyi heidän välilleen seuraava keskustelu:                                                                                                                                                           Pomo: Olitko sinä Syvärillä? Hannes: Tulihan siellä oltua. Pomo: Missä porukassa sinä olit? jatkoi pomo uteluaan. Hannes: JR 9:n ensimmäisen pataljoonan konekiväärissä. Pomo: Sittenhän me taidetaan olla saman porukan poikia. Minä jo katselinkin, että oletpa tutun näköinen kaveri. Siinä syttyi pomolle asevelihenki, kun hän jatkoi jutusteluaan: Kuule tule minun porukkaani tänne pajaan töihin, minä tarvitsenkin täällä yhden kirvesmiehen.

Hannes tarttui tarjottuun tilaisuuteen, jonka seurauksena hän pääsi pajaan lämpöisiin sisätöihin iänikuisesta luihin ja ytimiin käyvistä pakkasista ja mereltä puhaltavista jäätävistä viimoista. Työkaverit ihmettelivät kateellisina, kun Hannes kävi keräämässä kamppeensa ulkotyömaalta ja paineli pajaan töihin. Eihän siellä pajassa paljoa kirvesmiehen töitä ollut eikä pomo juurikaan töihin hätistellyt, mutta paljon heillä oli yhteistä jutunaihetta keskenään. Pari viikkoa Hannes sai olla pajan lämmössä pikku hommia näpertelemässä, kuten hän muistelmissaan tuota vaihetta kuvaa.

Ankara talvi jatkui, mutta töitä täytyi tehdä kelissä kuin kelissä, eläminen ei sallinut rokulipäiviä pahimmillakaan keleilleä. Kumma kyllä sairastumisia ei juurikaan työmaalla esiintynyt, Lapin talvi oli karaissut miehet. Tiistaina 13. päivä helmikuuta 1945 iltapäivällä tuli rakennusliikkeen konttorista tieto, että meidän tulee siirtyä VR:n palvelukseen, jonne meidät oli alunperin passitettukin. ”Olette olleet vain lainassa Cyklopilla, mutta kyllähän meilläkin olisi ollut teille edelleenkin töitä”. Seuraavana päivänä he olivat jo Pohjois-Suomen Radankorjauksen palveluksessa ja työkohteena Liedakkalan silta Kemijoen varressa kymmenkunta kilometriä Kemistä pohjoiseen.

Räjäytettyä siltaa lukuunottamatta Liedakkalan kylä oli yksi harvoista sakasalisten tuholta säästyneistä Lapin kylistä. Asunnokseen he saivat suuren maalaistalon kamarin, joten VR-pesti alkoi todella mukavissa merkeissä. Samalla alkoi Hanneksen kaikkiaan 37 vuotta 7 kuukautta ja 16 päivää kestänyt Valtion Rautateiden palvelus. Liedakkalan pukkisillan valmistuttua heidät siirrettiin seuraavaksi tekemään Laurilan länsipuolelle Kaakamojoen siltaa. Joki oli Ruotsin vallan aikana Upsalan ja Turun hiippakuntien välinen rajajoki vaikka onkin useampiin muihin Perämereen laskeviin jokiin verraten varsin vaatimaton.

Sodan jälkeen oli alkanut merkillinen ilmiö, kun yksi ja toinen alkoi tunnustautua kommunistiksi ja jopa uhosi sillä ja vain muutamaa viikkoa ennen heitä löytyi vain muutamia satoja tai korkeintaan tuhansia koko maasta ja hekin olivat suljettuina turvasäilöihin ja työleireille tai olivat työvelvollisina  työkomppanoissa rintaman takana. Nyt sodan jälkeen kuntiin ja kaupunkeihin perustettiin talvella 1945 Suomi-Neuvostoliitto seuran paikallisosastoja, joihin liityttiin innolla. Talvella vietettiin Kemissäkin työväentalolla seuran nimissä rauhan juhlaa, johon Hanneskin uteliaana läksi kuulemaan rauhan sanomaa. Puhujana oli joku sodanajan turvasäilössä ollut mies, jonka sanoma oli rauhan ja ystävyyden juhlassa paremminkin katkeraa sodan sanomaa, julistusta, joka vaati vain lisää ihmisuhreja. Sodan ihannoinnin lisäksi lavalla esiintyi laulukuorokin, joka lauloi puna-armeija sotalauluja.

Hannes oli aivan ihmeissään moisesta rauhan ja ystävyyden juhlasta. Poistuessaan juhlasta tuli eteisessä vastaan nuori nainen, joka pyysi häntä liittymään jäseneksi Suomi-Neuvostoliitto seuraan. Hannes vastasi tytölle yksioikoisesti: ”Jos olisit tullut ennen tätä juhlaa jäseneksi pyytämään, olisin ilman muuta liittynyt jäseneksi, mutta nyt mietin vielä asiaa.” Kaksikymmentä vuotta siinä mietinnässä meni ennen kuin hän lopultakin liittyi ko. seuraan, jonka katsoi silloin olleen muuttuneen ystävyyden ja rauhan seuraksi. Talvella 1945 se ei sitä hänen mielestään ollut, päin vastoin se levitti tuolloin vain sodan ja vihan sanomaa.

Maaliskuun puolivälissä pidettiin Suomessa ensimmäiset sodanjälkeiset edeuskuntavaalit, joissa kommunistit saivat merkittävän aseman eduskunnassa. Sosialidemokraatit säilyivät niukasti suurimpana puolueena 50:llä kansanedustajalla vaikka kärsivätkin  vaaleissa huomattavan tappion. SKDL:n nimissä esiintyneet kommunistit ja vasemisto

sosialistit saivat 49 kansanedustajaa samoin kuin myös tappion kärsinyt maalaisliitto. Kokoomuspuolue sai läpi 28 kansanedustajaa, RKP 14 ja edistypuolue 9 ja kun lisäksi ruotsinkielinen vasemmisto sai yhden kansanedustajan paikan olivat voimasuhteet vasemmisto- oikeistoakselilla eduskunnassa tasan. Vaalit osoittivat kuitenkin länsivalloille, että demokratia Suomessa toimi eikä maa sortunut itä-Euroopan maiden tyyppiseen kommunistiseen yksipuoluediktatuuriin.