Pohjoinen kutsuu

Hannes ja Elina 01.07.45

Toinen maailmansota päätyttyi Suomen osalta Neuvostoliiton kanssa 19.09.44 allekirjoitettuun välirauhaan. Sitä ennen aseet olivat vaienneet rintamilla Suomen puolelta jo 4.9. Jostain syystä Neuvostoliiton sotavoimat jatkoivat ammuntaa vielä vuorokauden syytäen ilmeisesti kaikki pattereissa olleet kranaattinsa suomalaisten asemiin. Suomalaisten puolella tulikuri piti hyvin ainoastaan päällekäyvät hyökkääjät torjuttiin. Samalla kun aseet vaikenivat sanoi Suomi irti kaikki suhteensa natsi-Saksaan, jota vastaan joutui vielä taistelemaan verisesti ajaakseen välirauhan ehtojen mukaisesti saksalaisjoukot pois pohjois-Suomesta.

Hannes oli välttynyt joutumasta vielä kolmanteen sotaansa talvisodan ja jatkosodan päälle, mutta silti sota ei jättänyt otettaan hänestä moneen vuoteen. Paluu siviliin ei ollut ihan mutkatonta. Suhtautuminen karjalaisevakkoihin oli Lapualla vähintäinkin nuivaa, ei edes hänelle kuuluvia kotiuttamisrahoja maksettu. Yleisesti heitä pidettiin ryssinä tai vähintäinkin ryssän kätyreinä. Talvisodan aikaiset ja jälkeiset evakkopaikkakunnat Savossa ja Pohjoi-Karjalassa olivat kohdelleet heitä erittäin hyvin. Kotiuttamisrahansa hän sai vasta kaksi vuotta myöhässä vuonna 1946 ollessaan kirvesmiehenä pohjoisen ratatyömailla

Suurin ongelma yleisen kielteisen ilmapiirin lisäksi oli töiden puute.  Jonkin verran metsätöitä oli tarjolla, mutta metsät olivat sellaisia harvapuisia kitumetsiä, ettei niistä juuri tukkimotteja saanut syntymään. Metsätöistä Hannes oli joutunut 18-vuotiaana nuorukaisena sotaan lähtemään ja nyt viisi vuotta myöhemmin  hän takaisin metsätöihin päätyi. Erona oli vain metsän puusto, joka Karjalassa oli ollut monin verroin parempaa.

Joulun jälkeen tilanne alkoi vähän kirkastua, kun hänelle tuli joulun kutsu pohjoisen ratatyömaille. Siellä oli tarjolla kirvesmiehen töitä saksalaisten tuhoaman rataverkon korjaustyömaille. Jo sodan aikana sotilailta oli tiedusteltu oikein lomakkeiden kanssa, minkälaisiin töihin itse kukin oli halukas sodan jälkeen pyrkimään. Hannes oli vastannut  haluavansa töihin rautateille. Hän piti VR:ää turvallisena ja varmana työnantajana. Ja nyt        tuo toivomus oli toteutumassa. Myös Hanneksen Juho-isä innostui työmahdollisuudesta pohjoisessa ja sai hänkin toivomansa passituksen ratatyömaille.

Loppiaisen jälkeen oli jo useamman miehen kirvesmiesporukka menossa toivorikkaana pohjoiseen. Sota sinänsä oli Lapissa käytännössä päättynyt jo vuoden vaihteeseen mennessä, mutta pieni joukko heitä oli edelleen Kilpisjärvellä aina 25.4.1945 saakka. Silloin päättyi vasta virallisesti toinen maailmansota Suomen osalta. Perääntyessään saksalaiset tuhosivat järjestelmälliseti Lapin asuntuskeskuksia ja tiestöä. Sen lisäksi he kylvivät lukemattomat määrät miinoja Lapin maaastoon. Niistä Lapin asukkaille on koitunut tapaturmia jopa vuosikymmenten päähän.

Ensimmäiset sodan merkit odottivat matkalaisia Iijoen varressa. Joen ylittävän sillan olivat sakasalaiset räjäyttäneet ja junamatka päättyi siihen. Joen pohjoispuolelta matka jatkui linja-autolla Kemiin, jonne he saapuivat iltamyöhällä maanantaina 8.1.-45. Täysin valottomasta kaupungista he löysivät yösijan pelastusarmeijan kirkon lattialta. Töiden etsintä alkoi heti seuraavana aamuna ja ensimmäiseksi he sattuivat tulemaan rakennusliike Cyklopin toimistoon. Siellä heidät palkattiin saman tien töihin, niin kova puute ammattitaitoisista kirvesmiehistä pohjoisessa oli.

Majapaikka löytyi Kemin Lautiosaaressa olleesta isosta miehistöparakista ja kun siellä oli myös ruokala olivat työmiehen tärkeimmät asiat reilassa. Seuraavana aamuna alkoivat työt Kemijoen töyräällä. Siellä porukka rakensi jään päälle pukkisiltaa, jota pitkin pääsisi pieni höyryveturi joen toiselle puolelle. Eihän se työ herkkua ollut, kun kylmä talviviima puhalsi mereltä suoraan joensuun työmaalle. Kaiken huipuksi sillasta tuli täysi susi, ei sen yli päässyt veturilla ajamaan. Silta sinänsä oli aivan piirustusten mukaisnen, mutta insinööri oli tehnyt niissä kohtalokkaan virheen. Niinpä kiskot laitettiin suoraan Kemijoen jäälle ja silta purettiin tarpeettomana. Viikon   työ meni hukkaan.

Kylmä kävi luihin ja ytimiin, onneksi joen penkereellä oli työmaan pajarakennus, jossa saattoi aika ajoin käydä lämmittelemässä. Pajan pahimmissa kylmyyspuuskissa alkaessa täyttyä lämpöä hakevista miehistä täytyi pajan työmiesten jo alkaa hätistellä porukkaa ulos pajasta. Hannes tuli tokaisseeksi, että eipä ollut Syvärin takanakaan näin kylmää kuin täällä. Pajan pomo kysäisi varmennuksena: ”Olitko sinä Syvärillä?” ja jatkoi kysymystään: ”Missä porukassa sinä olit?”  Hannes vastasi: ”Tulihan siellä oltua, olin JR 9:n ensimmäisen pataljoonan konekiväärissä”.

”Sittenhän me ollaan saman porukan poikia, JR 9:ssähän minäkin palvelin. Minä jo vähän katselinkin, että oletpa tutun näköinen kaveri” totesi pomo ja jatkoi: ”Kuule tule porukkaani tänne pajaan töihin, minä kyllä löydän aina yhdelle kirvesmiehelle täältä töitä”. Niin toimi asevelihenki vielä sodankin jälkeen ja Hannes pääsi töihin lämpimään pajaan.

Kuukauden päivät meni Cyklopin hommissa, mutta helmikuun 13. päivänä tultiin heille sanomaan, että heidän on siirryttävä töihin VR:lle, jonne heillä oli alkuperäinen passituskin. Niin alkoi Hanneksella kaikkiaan 37 vuotta 7 kuukautta ja 16 päivää kestänyt yhtäjaksoinen palvelus Valtionrautateillä. Lopputalvi ja kevät -45 meni rautatien räjäytettyjä jokisiltoja ja kiskotuksia uudelleen rakennellessa. Mieleenpainuvin muisto Hannekselle jäi toukokuun alkupuolelta raju luonnon järjestämä jäidenlähtönäytelmä Kemijoella. Siinä suuri virta näytti voimansa, kun se ensin kasasi valtavia jäämassapatoja ja lopulta mursi ne ryskyen tieltään.

Se olikin viimeinen luonnon järjestämä voimannäyttö Kemijoen suulla, sillä jo keväällä -46 paikalla oli Isohaaran voimalaitosta varten rakennettu patorakennelma valmiina, itse voima-laitoksen valmistuttua vasta v. -49. Padon yli johtivat myöskin maantie- ja rautatiesillat joen toiselle puolelle. Joen takana haarautui rautatie länteen johtavaksi Tornion – Aavasaksan radaksi ja koilliseen johtavaksi Rovaniemen – Kemijärven radaksi. Molemmilla ratalinjoilla kaikki ratasillat ja osin myös itse radat oli saksalaisten toimesta tuhottu, joten työmaata kyllä riitti.

Ratatyömaalla oli Hannes saanut sen verran rahaa kokoon, kun ei tupakoinut, juopotellut eikä osallistunut iänikuisiin korttipeleihin, että päätti lähteä helluntaipyhiksi tapaamaan Elinaa. Kuopiosta hän jatkoi Lokki-laivalla Lamperilaan, jonne Elina oli tullut häntä vastaan. Sieltä nuoret kulkivat jalkapatikassa n. 25 km:n matkan Elinan kotiin Taipaleeseen. Kevät oli komeimmillaan, metsä tuoksui huumaavasti ja käki helkytteli iloisesti aivan kuin heidän onneaan kuuluttaen. Siinä kulkiessa syntyi päätös naimisiin menosta heinäkuun alussa.

Hilda-mummo otti heidän päätöksensä ilolla vastaan ja saman tien syntyi myös päätös, että häät pidetään Taipaleen pihanurmikolla sunnuntaina heinäkuun 1. päivänä -45. Niin he saivat toisensa reilut viisi vuotta ensi tapaamisensa jälkeen maailman myllerryksistä selvinneinä. Yhteistä kotia ei kuitenkaan heillä ollut näkyvissä. Hannes oli korjausjuna-asukkina pohjoisessa, josta perheasunnon  saantia ei kannattanut edes harkita, kun vakituisilla asukkaillakaan ei välttämättä ollut pysyvää kattoa päänsä päällä.

Yhtenä vaatimuksena välirauhansopimuksesa oli vielä ns. Sallan radan rakentaminen Kemijärveltä valtakunnan uudelle rajalle. Kertaalleen se oli jo rakennettu talvisodan rauhan- ehtojen mukaisesti vv. 1940-41, jolloin se valmistui Kelloselässä rajalle saakka 15.5.-41. Samaan aikaan oli rataa rajalle rakennettu myös Neuvostoliiton puolella Kantalahdesta Muurmannin radalta rajalle. Lapin sodassa saksalaiset tuhosivat radan yhtä suurella perusteellisuudella  kuin muuallakin radat  pohjoisessa. Häiden jälkeen Hannes palasi ratatyömaalle pohjoiseen Elinan ja Anssin jäädessä Taipaleeseen.

Suomi eli sodan jälkeen tietyllä tavalla veitsen terällä. Maassa oli Neuvostoliiton johtama valvontakomissio, joka pyrki määräilemään lähes kaikista valtiollisista toimista. Sodan päättymistä oli auttanut presidentti Risto Rydin eroaminen ja poikkeuslailla uudeksi presidentiksi nimetyn Suomen marsalkka Mannerheimin astuminen virkaan. Olihan se hieman yllättävää, että Stalin hyväksyi vastapuolen sotapäällikön presidentiksi, mutta siten päästiin irti Rydin Saksalle antamasta sitoumuksesta olla irtautumatta yksipuolisesti sodasta Saksalta saatua sotilasapua vastaan.

Neuvostoliitto vaati kuitenkin sotasyyllisiksi nimeämiensä henkilöiden tuomitsemista erillisessä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä sotarikoksista vankeuteen. Lisäksi Suomi joutui maksamaan suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Kommunisteja sikisi kuin sieniä sateella ympäri maata ja he pyrkivät röyhkeällä toiminnallaan saamaan sekasortoa hallinnossa ja elinkeinoelämässä. Kaikesta tuosta Suomi kuitenkin selvisi vaikka ihan oikeutetusti puhuttiinkin vaaran vuosista, kun kommunistit mm. miehittivät valtiollisen poliisin, joka jahtasi säälimättömästi niin asekätkentään syyllisinä tai neuvostovastaisina pitämiään henkilöitä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit

  • plokkariukki

    Eilen enoni 80-vuotispäivillä kuuntelimme hänen kertomanaan äidin suvun vaiheista sodan jaloissa. Ei ollut evakoiden elämä hääppöistä tuolloin. Kaksi perheen vävyä mm. kaatui päivän välein suurhyökkäyksessä ja poika sairastui vakavasti sodassa ja kuoli heti sodan päätyttyä. Samassa talossa, jonne perhe majoitettiin monien vaiheiden jälkeen evakkoreissun päätteeksi, eno tuolloin noin kymmenen ikäinen, nämä syntymäpäiväjuhlat pidettiin. Tahtoi väkisin tulla tippa silmään enon muistelua kuunnellessa, tietäen oman äidinkin kokemat koettelemukset kahden pienen lapsensa kanssa.

    • Anssi Rajasärkkä

      Kiitos kommentistasi. On hienoa, että suvuista löytyy vielä suvun tarinoiden muistelijoita, niitä on tärkeää tallentaa ennen kuin ne vaipuvat kokonaan unholaan. Sota-ajan osalta aletaan olla jo kriittisessä vaiheessa. Minulla on sellainen onni, että isäni tallensi omat kokemuksnsa kirjallisiksi muistoiksi. Hänen täyttäessään vajaat 20 vuotta sitten 80 vuotta sidotutin hänen muistelmansa lähes tuhatsivuiseksi kirjaksi ja otin samalla niistä kopiot kaikille meille hänen lapsilleen. Siten ne säilyvät muistitietona jälkipolvillekin.
      Satunnainen huomioitsija

Jätä kommentti

*