Siirryttäessä 70-luvulta 80-luvulle tapahtui lyhyessä ajassa merkittävä uusjako poliittisen näyttämön henkilögalleriassa niin kotimaassa kuin maailmallakin. Tarkasteltaessa ensin tilanteita kotimaassa oli se 1978 presidentin vaaleissa sikäli normaali, että silloin todella pidettiin presidentin vaalit, jotka Kekkonen voitti jopa ylivoimaisesti. Seuraavien vuoden 1979 eduskuntavaalienkaan jälkeen ei tapahtunut radikaaleja muutoksia vaikka vaalien voittajiksi selviytyivätkin siihen astiset oppositiopuolueet kokoomus ja maaseudunpuolue. Niitä ei kuitenkaan kelpuutettu vaalien jälkeiseen halitukseen, jota keskustan puheenjohtaja Johannes Virolainen perusteli julkaistussa haastattelussaan yleisillä syillä saaden aikaan suomettumis- puheiden nousemisen jälleen otsikoihin maailmaalla. Kekkonen raivostui Virolaiselle leppymättömästi ja taustavaikutuksellaan aikaansai sen, ettei Virolaista valittu enään keskustapuolueen johtoon seuraavassa puoluekokouksessa. Puolueen johtoon nousi nuori Kekkosen suosikki Paavo Väyrynen.
Merkittävä henkilövaihdos tapahtui vaalien jälkeen myös demareiden piirissä. Edellisen hallituksen pääministeri ja demareiden puheenjohtaja Kalevi Sorsa ja Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto olivat sopineet, että Koivisto nousee vaalien jälkeen uudeksi pääministeriksi mikäli demarit ovat halituksessa pääminsteripuolue. Asetelma ei mielyttänyt Kekkosta lainkaan ja hän yrittikin houkutella demareiden joukosta muuta ehdokasta pääminsterin pestiin siinä kuitenkaan onnistumatta. Niinpä hän joutui vastentahtoisesti nimittämään Koiviston uuden hallituksen pääminsteriksi. Kekkonen ei uskonut Koiviston kykyihin diplomatiassa ja suhteiden hoitajana ulkovaltoihin mm. jahkailevan tyylinsä vuoksi.
Olikin vain ajan kysymys milloin vastakainasettelu Kekkosen ja Koiviston välillä nousisi pintaan. Sitä tilannetta saatiin odottaa aina kevääseen 1981 saakka, jolloin kävi selväksi, että Kekkonen halusi vaihtaa hallitusta ja eritoten sen pääminsteriä. Koivisto oli varautunut tilanteeseen selvittämällä valtiosääntöasiantuntijoilta pääministerin ja hallituksen asemaa suhteessa presidenttiin. Aikaisemmin Kekkosen tuen menettänyt hallitus ilman muuta erosi ja usein lopputuloksena oli myös koko eduskunnan hajoittaminen. Nyt Koivisto asettui kuitenkin näkyvästi poikkiteloin ilmoittamalla, että hänen hallituksensa ei eroa eikä se tarvitse presidentin tukea riittää, kun sillä on eduskunnan enemmistön tuki. Se oli ennen kuulumatonta puhetta pääministerin suusta ja kansa odottikin Kekkoselta tulikiven katkuista vastausta. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut ja sen jälkeen oli itsestään selvää kuka oli vahvoilla presidentiksi Kekkosen jälkeen.
Kekkosen vointi huononi koko ajan, mutta silti hänen annettiin lähteä elokuussa valtiovierailulle Islantiin. Käytännössä valtiovierailu epäonnistui pahoin ja matkalta palattuaan hän oli hyvin sairas mies. Tilannetta pitkitettiin paljolti poliittisista syistä, kun erityisesti Paavo Väyrynen yritti kaiken aikaa kammeta Koivistoa pois pääministerin tuolilta kuitenkaan siitä onnistumatta. Urho Kekkonen jäi 11.9.1981 aluksi kuukauden sairaslomalle ja ilmoitti allekirjoittamallaan kirjeellä eroavansa sairautensa vuoksi presidentin tehtävistä 26.10.1981. Pääministeri Mauno Koivistosta tuli siten vt. presidentti siihen saakka kunnes uusi presidentti on vaaleissa valittu ja astunut virkaansa.
Tasavallan valitsijamiesvaalit pidetiin 17. – 18.1. 1982 ja niissä fiolosofian tohtori Mauno Koivisto sai jo lähes puolet valtsijamiehistä taakseen. Varsinainen presidentin vaali pidetiin 26.1.1982 ja niissä Koivisto valittiin heti ensimmäisellä kierroksella saatuaan taakseen 167 valitsijamiestä, kun sosialidemokraattien lisäksi häntä äänestivät myös kansandemokraattien ehdokkaan Kalevi Kivistön 21 valitsijamiestä. Mauno Koiviston ensimmäinen virkakausi tasavallan presidenttinä alkoi heti seuraavana päivänä eli 27.1.1982. Samalla päättyi virallisesti Urho Kekkosen lähes 25 vuotta kestänyt valtakausi. Hallituksen pääministeriksi palasi Kalevi Sorsa, josta tuli seuraavien eduskuntavaalien jälkeen historian ensimmäinen pääministeri, jonka hallitus oli vallassa koko vaalikauden. Siinäkin suhteessa tasavallan poliittinen meno parlamentalistui Koiviston aikana.
Kekkonen vietti elämänsä viimeiset vuodet presidenttiaikaisessa edustusasunnossaan Tamminiemessä poissa julkisuudesta ja kuoli siellä 31.8.1986 vain päivää ennen 86-vuotis syntymäpäiväänsä. Hänet haudattiin juhlallisin valtiollisin menoin 7.9.1986 Hietaniemen hautausmaalle Helsingissä. Hänen pitkää kauttaa Suomen poliittisella areenalla muisteltiin laajasti. Erityisen hyvin hän tuli toimeen Neuvostoliiton kulloistenkin johtajien kanssa. Kenties läheisimmät suhteet hänellä oli Aleksei Kosyginin kanssa, mutta hyvin hän menestyi suhteissaan myös Hrustsovin ja Breznevinkin kanssa. Kosygin kuoli neuvostojohtajista ensimmäisenä 21.2.1980 ja sen jälkeen itänaapurissa tapahtui johtajien vaihdoksia pitkin 80-luvun alkupuoliskoa tuhkatiheään.
Mauno Koivisto teki presidenttinä ensimmäisen lyhyen työvierailun Neuvostoliittoon 9.3.1982 alkaen. Häntä vastassa lentokentällä oli yllättäen Neuvostoliiton jo huonokuntoiselta vaikuttanut presidentti Leonid Breznev. Sillä haluttiin ilmeisesti korostaa, että presidentin vaihdos ei merkinnyt Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden huononemista. Breznev kuolikin jo reilut puoli vuotta myöhemmin 10.11.1982. Hänen jälkeensä Neuvostoliiton johtoon nousi uudistusmielinen Juri Andropov hänkin jo yli 70-vuotias sairauksien vaivaava mies ja niinpä hänen kautensa Neuvostojohdossa jäi vain reilun vuoden mittaiseksi, kun kuolema korjasi hänenkin kohdallaan satoaan 9.2.1984. Jälleen johtoon valittiin vanhan kaartin mies vanhoillinen Konstantin Tsernenko eikä hänenkään kautensa kestänyt juuri vuotta pitempään, kunm hän kuoli 10.3.1985.
Siihen taisivat vanhan kaartin miehet vihdoin loppua, kun johtoon nousi edellisiä parikymmentä vuotta nuorempi Michael Gorbatshov. Vastaavasti Yhdysvalloissa oli presidentti instituutissa siirrytty vuoden 1981 tammikuussa heti virkaanastumisensa jälkeen 70 vuotta täyttäneen konservatiivisen rebublikaanin ja entisen b-luokan länkkäreiden näyttelijän Ronald Reaganin aikaan. Myös Britanniassa oli vallan kahvassa oikean laidan konservatiivi rautarouvaksi nimetty Margaret Thatchser jo vuodesta -79 alkaen. Kun tuohon parivaljakkoon lisätään Länsi-Saksan vuoden 1982 lokakuun alusta alkaen liittokanslerina toiminut kristillisdemokraatien Helmut Kohl, voidaan sanoa maailmassa siirrytyn näkyvästi konservatiiviseen suuntaan.
Tuossa joukossa liberaalein taisi olla kommunistijohtaja Michael Gorbatsov. Heti valtaan tulonsa jälkeen hän käynnisti venäläisten raitistamiskampanjan. Hänen lanseeraamiaan käsitteitä Neuvostoliiton yhteiskunnan kehittämisessä olivat glasnost (avoimuus) ja perestroika (uudistukset). Ne olivat täysin ennenkuulumattomia käsitteitä neuvostoretoriikassa. Samaan aikaan Reagan puhui sotavarustelun lisäämisestä ja viemisestä aina avaruuteen saakka tähtien sota terminologiaa käyttäen.
Tuosta raitistamiskampanjasta tulee mieleen pieksämäkeläisen valtuuskunnan jäsenen kuvailemana vierailu heidän neuvostoliittolaisessa ystävyyskaupungissaan Sujassa pian Gorbatsovin valtaantulon jälkeen. Yleensä ne olivat olleet varsin kosteita ystävyysvierailuita puolin ja toisin, mutta sillä kertaa tilanne oli toinen. Kun oli kärvistelty lähes kuivin suin aivan vierailun lopulle, oli viimeisen päivän ohjelmaan merkitty jokin tylsä vierailu lähiseudun sovhoosissa, jonka jälkeen oli tarkoitus suunnata suoraan Moskovaan ja kotimatkalle. Koko Sujan kaupungin poliittinen johto oli ”sovhoosivierailulla” mukana, kun autokaravaani kurvasi metsän reinustamalle sivutielle ja pysähtyi siellä metsäaukiolle. Sinne oli katettu valmiiksi viimeisen päälle vanhan ajan parhaiden perinteiden mukainen ruoka ja viinatarjoilu pois ulkopuolisten silmistä ja niin ystävyysvierailusta jäi aivan erilainen hyvä maku ja jälkikäteinen päänsärky aivan kuin ennenkin. Sovhoosi tosin jäi näkemättä eikä kukaan ollut siitä pahoillaan. Liekkö tuo ollut yleisenä tapana raitistamiskamppanjan toteutuksessa Gorbatsovin Neuvostoliitossa.
