Lokakuu oli lopuillaan toisena jatkosodan syksynä, kun Tervon Talluskylässä Liesjärven ja Haukijärven välisellä kannaksella sijaitsevalla Taipaleen tilalla valmistauduttiin talon tyttären esikoisen synnytykseen. Talon savusauna oli keskiviikkoiseen tapaan lämmitetty normaaliin tapaan kylpemistä varten, mutta tällä kertaa saunaa pidettiin lämpimänä läpi yön siltä varalta, että synnytys voi tapahtua milloin tahansa – merkit olivat sellaiset. Tuolloin saunat toimivat synnytyslaitoksina maaseudulla varsin yleisesti.

Esikoinen odotutti kuitenkin syntymäänsä seuraavaan aamuun, jolloin syntymän ihme tapahtui perimätiedon mukaan kello 8.10. Silloin ei tarkkoja tietoja synnytyksestä muistiin kirjattu eikä niin ollen myöskään lapsen strategisia mittoja ole tiedossa. Ainoa tieto on, että syntynyt lapsi oli poika, jota jouduttiin alkuun vähän virvoittelemaan ennen kuin hän päästi ensimäisen itkunsa maailmaan. Samaan aikaan lapsen isä taisteli jatkosodassa kaukana Syvärin takana tietämättömänä lapsensa syntymästä.

Vasta sodan jälkeen lapsen vanhemmat menivät naimisiin, mutta silti perheen yhteiselo pääsi alkamaan lähes kolme vuotta sodan päättymisen jälkeen. Lapsen isä oli saanut pian rauhan tulon jälkeen työpaikan pohjoisesta saksalaisten tuhoaman Kemi-Kelloselkä radan rakennustyömaalta. Siellä radan rakentajilla oli asuntonaan korjausjunan juna-vaunut, jonne perhettä ei voinut tuoda. Aikanaan, kun ratatyöt olivat edenneet Kelloselkään saakka, oli perheen saanti yhteen vihdoinkin mahdollista. Siihen saakka äiti ja lapsi asuivat mummon hoivissa Taipaleessa. Kelloselässä perhe asui yhden perheen parakissa neljä vuotta vajaan kymmenen kilometrin päässä Neuvostoliiton rajalta sanan mukaisesti Lapin raukoilla rajoilla.

Edes suunnilleen samanikäisiä lapsia aseman seudun yhteisössä ei ollut, mutta läheisessä sorakuopassa saksalaisilta jääneessä maahan kaivetussa korsussa asusti perhe, jonka tytär oli ainoa leikkikumppani siihen saakka kunnes isä hankki pojalleen kaveriksi koiran pennun. Sille annettiin nimeksi Tassu ja siitä tulikin perheeseen oivallinen uusi perheenjäsen ja talon vahti. Perhettä kohtasi suuri suru, kun Tassu katosi perheen käydessä joulun seutuun 1950 lomamatkalla Savossa Tassun ollessa sillä aikaa naapuriperheellä hoidossa. Perhe oli päästänyt Tassun jouluaamuna ulos eikä se koskaan palannut takaisin. Sen kohtalo jäi ikuiseksi arvoitukseski. Oliko se joutunut petojen saaliiksi vai olivatko poromiehet sen tappaneet, se kun oli ärhäkkä poroja kohtaan.

Seuraava perheen kohde ratatöiden pohjoisessa valmistuttua oli radanrakennustyömaa Keski-Suomessa, jossa asuinpaikaksi tuli aivan toisenlainen ympäristö Saarijärvellä Lumperoisen ja Pajulammen välisellä harjulla kirkonkylästä kolmisen kilometriä itäkaakkoon. Jos poika oli ollut Kelloselässä yksinäinen niin Saarijärvellä saman ikäisä kavereita oli yllin kyllin. Muutto Saarijärvelle kesäkuun alussa 1951 karisti viimeisetkin sodan vaikutukset mielestä, kun meitä tenavia oli Kelloselässä vielä vannotettu radalla kulkiessa astumaan aina ratapölkyille saksalaiseten maastoon kylvämien miinojen uhkan välttämiseksi.

Saarijärvi oli kaikinpuolin ihanteellinen kasvuympäristö nuorelle pojalle – varsinainen puuhamaa. Saarijärvellä asuimme koko 50-luvun ja minä sain pakerrettua keskikoulun läpi juuri sopivasti, kun oli edessä muutto Kuopioon. Isä oli suorittanut Saarijärvi-aikanamme rautatieopistossa Helsingissä varastomestarikurssin ja sai vuoden 1959 maaliskuun alusta vakinaisen ylimääräisen varastomestarin viran VR:n Kuopion päävarastosta. Pian hän sai vuokrattua perheelleen asunon maalaiskunnan puolelta Leväseltä omakotitalon yläkerrasta. Asunossa oli kaksi huonetta ja kettiö ensimmäistä kertaa meillä oli kaikki mukavuudet mm. sähköt ja sen myötä erilaiset keittiön sähkölaitteet kuten sähköliesi ja jääkaappi. Lisäluksusta oli myös sisävessa sekä talon kellerikerroksessa myös vuokralaisten käytössä olevat pyykkitilat ja sauna.

Jos olivat olosuhteet parantuneet merkittävästi varusteiden osalta, niin kyllä vuokralla asuminen yksityisellä oli VR:n asunnoissa asumisen jälkeen paljon rajoitetumpaa. Varsinkin talon rouva oli hyvin kärkäs huomauttelemaan vuokralaisaan hyvinkin pienistä asioista. Minun muuttoni Kuopioon venyi aina heinäkuun alkuun, että sain ensin suoritetuksi jo tavanomaisiksi käyneet ehtoni saksan ja ruotsin keilissä. Sitten vasta oli osaltani keskikoulu suoritettu melko takkuisesti, mutta läpi kuitenkin. Jo Kelloselässä kokemani yksinäisyys iski vastaan myös muutossa Kuopioon. Ei ollut lainkaan kavereita eikä myöskään töitä ja elämällä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Kesä ja syksy 1959 olivat minulle todella ankeata aikaa.

Vasta joulukuun alussa sain työpaikan Osuusliike Kallan rautaosastolta tsupparina ja sitä myöten edes jonkun verran myös kavereita. Keväällä 1960 pääsin myymäläharjoittelijaksi Kallan tavaratalon rautaosastolle ja löin kaikki ällikällä, kun heti ensimmäisenä päivänäni myyntini oli selvästi muita myyjiä suurempi. Kassanhoitaja piti ilma muuta selvänä, että olin tehnyt jonkin karkean virheen myyntityössäni. Minulla oli kuitenkin ollut tuuri, kun asiakkaakseni sattui tulemaan isäntämies, joka osti tilalleen kaikenlaista rauta- ja maataloustavaraa varsin suuria määriä. Siinä sain ensimmäisen sulan hattuuni työelämässä.

Kevät toi tullessaan myös muita hyviä asioita perheellemme. Isä sai hommattua itselleen VR:n kerrostaloasunnon kaupungista Kalevalankadulta Männistöstä ja kaikki alkoi loksahtaa kohdalleen perheemme elämässä Kuopiossa. Asuntoon liittyi sivutoimisen talonmiehen tehtävät, joista perhe sai mukavasti lisätuloja. Kesän tultua alkoi kummitätini äidin vanhin sisko Selma Taskinen kehoitella minua hakemaan jatkokoulutus paikkaa kopiksesta. Hänen mielestään pelkillä heikohkolla keskikoulupapereilla ei elämässä pitkälle pötkitä ja nyt kun minulla oli myös kokemusta käytännön myyntityöstä voisin hyinkin päästä opiskelemaan Kuopion kauppaoppilaitokseen.

Itse olin kuitenkin asian suhteen kovasti epäileväinen, mutta kun vanhempanikin olivat valmiit vielä satsaamaan minun kouluttamiseen niin ihan viime tingassa jätin hakupaperini kopikseen merkonomi-koulutukseen. Ainakin omaksi yllätyksekseni minut hyväksyttiin kauppaopiston oppilaaksi ja niin oli edessäni taas koulun penkki vaikka edelliset kokemukseni koulun käynnistä eivät kovin kummoiset olleetkaan. Merkonomiksi kuitenkin valmistuin ja sitten edessä olikin armeijapalvelus. Jostain kumman syystä minä ajauduin upseerikoulutukseen saakka vaikka en pitänyt itseäni lainkaan sotilaallisena tyyppinä. Jälkeen päin sain havaita, että RUK:n käymisestä oli selvästi hyötyä työmarkkinoilla.

Mieleen on jäänyt heti armeijan jälkeen käyty haastattelu, kun hain ensimmäiseen työhöni VR:llä. Kyseessä oli toimistotyö VR:n Kuopion varastolla ja haastattelijana vanhan kansan perinteinen johtaja, joka itsekin oli edennyt aivan pohjalta varaston päälliköksi asti VR:n hierarkiassa. Jälkeen päin hän oli kommentoinut minun ottamistani töihin varaston konttoriin isälleni seuraavasti: ”Eihän poikasi koulutodistukset kovin hyvät olleet, mutta onhan hän RUK:n käynyt upseeri”.  Ensimmäinen virkanimikkeeni VR:llä oli VR:n lyhenteitä käyttäen vt.ylimtilaptapl eli selkokielellä virkaa tekevä ylimääräinen tilapäinen toimistoapulainen, joten ei oikeastaan paljon mitään. Tärkeintä oli kuitenkin päästä töihin, josta maksettiin ihan oikeasti palkkaa.

Siitä alkoi minun yli kymmenvuotinen urani VR:n palveluksessa, joka johti minut töihin aina Helsinkiin ja Rautatiehallitukseen saakka. Sinne myös minun virkamiesurani VR:llä päättyi, kun hakeuduin takaisin Savoon ja virkamieheksi kuntasektorille. Ensin kohteenani oli Pieksämäen kaupunki ja siellä virkana kaupungin kiinteistöjen isännöitsijä. Varsin pian virkaani liitettiin sivutoimiset varastonpäällikön ja hankintapäällikön tehtävät, joten ei aika ainakaan pitkäksi päässyt käymään. Pahin virheeni kuntasektorille siirtymisessä oli, että läksin mukaan kunnallispolitiikkaan vaikken varsinaiseksi ehdokkaaksi missään vaaleissa ryhtynytkään. Oikeistolle riitti, että olin näkyvästi mukana muuten poliittisessa toiminnassa sille, että he ottivat minut hampaisiinsa. Pahimmillaan he tekivät minusta kantelun Mikkelin lääninhallitukselle, joka ei kuitenkaan johtanut mihinkäänlaisiin toimenpiteisiin.

Vaikka olin koko Pieksämäen ajan oikeiston hampaissa pääsin kuitenkin puhtain paperein irtautumaan Pieksämäeltä, kun minut valittiin Kuopioon perustetun kunnallisen kiinteistöhuoltoyhtiön Neulamäen Kiinteistöhuolto Oy:n toimitusjohtajaksi kesällä 1982. Olin aina leikilläni sanonut, että tavoiteenani on edetä asiapojasta toimitusjohtajaksi ja tuolloin se kävi toteen. Pitkäaikaista tuosta pestistä ei kuitenkaan tullut sillä Kuopion poliittiset päättäjät lopettivat yhtiön toiminnan seuraavana keväänä kuitenkin niin, että koko yhtiöön palkattu henkilökunta sai työpaikat joko kaupungilta tai kaupungin yhtiöistä. Niinpä minäkin sain töitä Kuopion kaupungilta ja sain jopa valita työt joko kiinteistöhuollon tai hankintatoimen kehittämisestä.

Olin saanut jo tarpeekseni kiinteistöhuollosta Pieksämäen ja huoltoyhtiön kokemusten perusteella, joten valtintani oli helppo. Läksin kehittämään Kuopion hankintatoimintoja ja siitä sai alkunsa muutaman vuoden kehittelyn jälkeen koko maan hyvin tuntema Halo-projekti. Projektissa kehitettiin julkisten hankintojen prosesseja kehittämällä hankintoihin tietoteknisiä ratkaisuja. Kuopion hankintatoimesta syntyikin sitten näyttävä esimerkki koko maahan ja meihin käytiin tutustumassa vähän joka puolelta maata. Samalla minusta tuli alalle varsin suosittu luennoitsija, jota kutsuttiin kouluttajaksi kymmenille paikkakunnille ja Kuntakoulutuksen järjestämille koulutuspäiville parinkymmenen vuoden aikana.

Eläkkeelle jäädessäni pidettiin vielä viimeinen henkilökunnan tyky-päivä, jossa henkilökunta yllätti minut perusteellisesti antamalla minulle näyttävän intiaanipäällikön päähineen sen perinteisen kävelykepin lisäksi. Jo sitä ennen he olivat tilanneet savonlinnalaiselta trubaduurilta Matti Muhoselta minusta laulelman, jonka trubaduiuri itse esitti työaikani viimeisenä koulutuspäivänä valtuustosalissa. Laulun sävelenä oli Hektorin ”Lumi teki enkelin eteiseen” ja käsitteli minun elämänvaiheitani syntymästä eläkkeelle jäämiseen saakka. Olin aivan ällikällä lyöty, parempaa läksiäismuistoa en olisi voinut toivoakkaan.

Viimeiseksi työpäiväkseni jäi lähes 44 vuotisen vaiherikkaan virkamiesuran jälkeen perjantai 30.3.2007. Lisään blogiini vielä savusaunassa syntyneen miehen 80-vuotiskuvan uskottavuuden lisäämiseksi.