Sortavala 80-vuotta sitten

Sortavala liekeissä SA-kuva

Olen muutamassa blogissani kirjoittanut isäni muistelmien pohjalta hänen kokemuksistaan nuoruusvuosistaan niin ennen sotia kuin niiden aikana ja myös sotien jälkeen. Palaan nyt hänen koettelemuksiinsa talvisodan rajuimpina päivinä 80-vuotta sitten. Hän oli tuolloin vasta 18 vuotias nuorukainen, joka tosin oli karaistunut jo talvisilla metsäsavotoilla poikaiästä alkaen isänsä kaverina. Aseiden kansa hän ei  ollut kuitenkaan aikaisemmi tekemisissä eikä myöskään virkavallan kanssa ennen kuin tuolloin sodan alettua. Silloinhan hän oli kokenut rajut sotapoliisin kuulustelut valheellisen ilmiannon pohjalta. Siinä häntä ja hänen isäänsä syytettiin maanpetturuudesta ja vakoilusta vihollisen hyväksi. Viikon yhtämittaisten kuulustelujen jälkeen hänet isänsä kanssa vapautettiin, kun väitteet heidän veljeilystään vihollisen kanssa todettiin täysin perättömiksi.

Tuo mieltä raastanut kokemus oli vasta alkusoittoa siitä mitä sotatoimissa kokematon nuorukainen joutui monien muiden suomalaisnuorten tapaan kokemaan. Eturintamaan hän ei missään vaiheessa joutunut lyhyttä partiokäyntiä lukuunottamatta, mutta kyllä sotatilanne heitti nuoren  työvelvollisenkin rajuihin kokemuksiin. Seuraava työkomennus oli kaatuneiden ruumiiden kerääminen Suistamon korvesta kyyditettäväksi kotimaan multiin. Kovin paikka oli kuitenkin edessä 2. helmikuuta 1940, kun nuotret työvelvolliset määrättiin Sortavalaan, jonne vihollinen keskitti rajut pommitukset noin sadan lentokoneen voimin.

Lähestyessään kaupunkia he suojautuvat hautausmaan kiviaidan kupeeseen turvaan. Kaupungissa mekasti jatkuva pommien orkesteri kuolettavaa pauhuaan, kun aina uudet ja uudet koneiden hyökkäysaallot kylvivät pommilastinsa kaupunkiin. Tuntui mahdottomalta, että siinä myllerryksessä kukaan pystyisi säilymään hengissä. Ennen komennukselle lähtöä he olivat saaneet puhtaat lumipuvut, joten heitä oli varmasti mahdotonta huomata koneista hautausmaan aidan kupeesta. Sieltä heidät kuitenkin komennettiin etenemään syvemmälle kaupunkiin pelastamaan siviilejä kaupungin kaaoksen keskeltä.

Kaupunki on kokenut laajaa hävitystä ja hävitys vain jatkui, kun he syöksyivät ensimmäiseen pelastuskohteeseensa osittain sortuneen Raamattutalon raunioille. Raunioiden alle oli väestönsuojaan loukkuun jäänyt satamäärin ihmistä ja vaikka pommitus kokoajan jatkui ryhtyivät he kaivamaa raunioista esiin pommisuojan ovea. Kaikeksi onneksi pommisuoja oli kestänyt sortumat ja ihmiset sen sisällä olivat hengissä. Talo oli pommien jäljiltä tulessa ja ihmiset suojan sisältä päästessään hajaantuivat ulos kaupungille kuin lintuparvi jokaisen pyrkiessä parempaan suojaan sortumassa olevan rakennuksen luota. Heti ihmisten päästyä vapauteen tästä palavasta pätsistä tuotiin pelastusporukalle sanaa jo seuraavasta kohteesta kaupungin seminaarialueella.

He ylittivät Vakkosalmen pommiavantoja täynnä olevan jään yli ja tulivat täysosuman saaneen kellarirakennelman luokse. Sinne oli mennyt paljon ihmisiä pommitusta suojaan ja nyt he olivat jääneet turvapaikkaansa loukkuun. Pelastajat saivat työkaluikseen lapiota ja rautakankeja, mutta toivottomalta painavista hakkukivistä muodostuneen kiviröykkiön raivaaminen tuntui varsinkin, kun samalla piti varoa, ettei siitä aiheutunut enemmän vahinkoa kuin hyötyä kivilohkareita siirrettäessä. Kun jonkin lohkareen sai vivuttua pois paikoiltan saattoi toinen jo sortua tilalle. Ryhmä ei ollut varma oliko sortuman alla edes ihmisiä elossa. Tuntikausien uurastiksen jälkeen he viimein saivat raivattua aukon kellarin sisälle vain todetakseen, että sisällä oli 32 ruumista ja ainoastaan yksi vain vaivoin elossa oleva nainen, joka oli jäänyt pahoin puristuksiin kaatuneiden seinähyllyjen väliin.

Tarkistin tietoja Googlesta ja siellä pommituksessa kuolleiden määräksi todetaan 31, mutta paikalla oleena isäni ilmoittaa pelkästään tuossa kivikellarissa olleen 32 kuollutta. Pitkälle tulipalojen valaisemaan yöhön asti pelastustoiminta kaupungilla jatkuivat. Pommitus oli tosin jo loppunut, mutta kaupungin yllä pörräsivät kuitenkin edeleen viholliskoneet tulittaen konkivääreillä kaupungin katuja, jos jossakin liikettä havaitsivat. Aamuyöstä he vihdoin saivat luvan menneä lepäämään yhteen syrjässä olleeseen vielä palamattomaan taloon. Sinne he lopen väsyneinä nuukahtivat, mutta lepo jäi lyhyeksi, kun rakennus syttyi palopommista tuleen. Kaikkien pyrkiessä rakennuksesta ulos saivat viimeisiksi jääneet itseensä pahoja palovammoja, mutta kaikki kuitenkin ulos selvisivätisänikin tosin aivan viime tingassa, että vielä säästyi palovaurioilta.

3. helmikuuta eivät pommitukset enään jatkuneet, mutta pahoin kärsineessä kaupungissa riitti työsarkaa porukalle sortuneiden talojen raivauksessa. Seuraavana iltana isäni tuntee ihossaan rinnan päällä kirvelevää kipua ja joutuu tulehtuneen ihon vuoksi sairaalakäynnille. Sillä aikana oli tuttu työporukka saanut siirron rintamalle ja hänet liitettiin tilalle tulleeseen helsinkiläisten nuorten porukkaan. Sen mukana hän saikin sitten olla Sortavalassa auttamassa siviileitä heidän korjaustöissään aina rauhan tuloon saakka. Helmikuussa kävi aika-ajoin vielä pommikoneita vierailulla Sortavalan päällä, mutta mitään massiivisia pommituksia ei enään ollut ja vauriot niistä jäivät vähäisiksi.

Kerran keskellä päivää lähestyi Laatokan yli vakaan itsevarmasti kaupunkia kohden suuri pommikone, jota kyllä yritettiin ilmatorjunnalla pudottaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Pommiluukut avautuivat koneen alla juuri kun sotilaat syöksyivät suojaan. Pommin ujeltava ääni kuului voimistuneena ja siitä tiesi sen olevan tulossa kohti. Jännittyneinä ihmiset suojassaan odottivat räjähdystä, pian kuuluikin räsähdys, kun pommi putosi rakennuksen toiseen päähän, mutta räjähdystä ei kuulunutkaan. Oli hetken epävarmuus siitä, oliko kyseessä aikalaukaisin vai sittenkin suutari. Pitkältä tuntuneen hiljaisuuden jälkeen kaikki saattoivat huokaista helpotuksesta, pommi oli todellakin suutari ja vain sen ansiosta suojassa olleet pelastuivat. Sodassakin voi olla joskus olla onnellisiakin sattumuksia.

Nyt, kun noista ajoista on kulunut 80 vuotta on pakko todeta, että silloin laitettiin kaikki voimavarat liikkeelle, ettei Neuvostoliitto liittäisi meitä Moskovan alaisuuteen. Nyt suomalaiset tekevät kansalaisaloiteen, että Suomi siirtyisi pysyvästi noudattamaan Moskovan aikaa. Olen 30.9.2019 kirjoittanut blogin kelloaikojen siirroista ja ehdottanut siinä pysyvän itä-euroopan eli Suomen normaaliajan käyttöön ottoa. Pahimmillaanhan Moskovan aikaan siirtyminen saataisi merkitä sitä, että ero pohjoismaihin ja Keski-Euroopan maihin repeäisi kahdeksi tunniksi, jos niissä maissa ei samaan aikaan otettakkaan myös kesäaikoja käyttöön.

Tuossa blogissani ehdotin, että EU-maat ottaisivat käyttöön yhtenäisen ajan, joka noudattaisi itä-Euroopan aikaa. Silloin nykyisin normaaliaikanaan itä-euroopan aikaa käyttävät maat ryhtyisivät käyttämään pysyvästi normaaliaikaansa ja muut EU-maat ottaisivat pysyvästi käyttöön kesäaikansa.  Sen tuloksena ei Euroopan Unionin alueella matkustettaessa tarvitsisi siirrellä kelloaikoja lainkaan poikeuksena ainoastaan Irlanti. Ilman yhtenäistä kelloaikaratkaisua saattaisi EU-maiden kelloajoista muodostua todellinen tilkkutäkki, kun kukin EU-maa päättäisi itsenäisesti oman pysyvän kelloaikansa. Vähäisemmistäkin asioista on tehty EU-maita sitovia päätöksiä.

Satunnainen pohdiskelija

 

 

 

 

Jätä kommentti

*