Suomi oli toipunut raskaista sotavuosista ilman ulkopuolista apua normaaliin rauhantilaan lukuunottamatta Lappia, jossa edelleenkin ihmisiä kuoli ja vammautui saksalaisten maastoon kylvämiin miinoihin. Perheeni oli selvinnyt miinavaarasta ehjin nahoin asuessaan itärajalla Kelloselässä. Isä oli tosin loukkaantunut pahoin työtapaturmassa, mutta selvisi siitäkin pitkällä sairaslomalla takaisin työkykyiseksi. Keväällä 1951 pääsimme muuttamaan keski- Suomeen Saarijärvelle, jolloin vasta saimme karistettua sotatraumat mielestämme.
Suomelle oli myönnetty kesäolympialaiset vuodelle 1940, jota varten Helsinkiin oli rakenettu Olympiastadion valmiiksi jo vuonna 1938. Sota kuitenkin esti olympialaisten järjestämisen vuonna 1940 ja katkaisi neljän vuoden välein järjestettäväksi tarkoitetun perinteen vuoteen 1948 saakka. Silloin kisojen isäntänä toimi Lontoo, mutta Suomi sai järjestettäväkseen vuoden 1952 olympialaiset. Tuosta vuodesta muodostuikin sitten Suomelle oikea supervuosi, jolloin Suomi pääsi irti viimeisistäkin sodan seurausten rasituksista, kun viimeinenkin sotakorvausjuna ohitti Vainikkalan raja-aseman 18.09.1952.
Suomi olikin ainoa maa, joka maksoi sille määrätyt 300 miljoonan kultadollarin sotakorvaukset täysimääräisenä sodan voittajalle eli Neuvostoliitolle. Nykyrahassa sotakorvausten arvo on luokkaa 4,5 miljardia euroa. Suomi ei sen sijaan saanut sodan hävinneenä osapuolena korvauksia ei edes Saksalta, joka tuhosi lähtiessään perusteellisesti Lapin asutuskeskukset ja kylvi maastoon lukemattoman määrän miinoja. Suomelle oli kylläkin tarjolla avustusta USA:n Euroopan valtioille tarjoman Marshall-avun muodossa, mutta sitä Suomi kieltäytyi vastaanottamasta johtuen mitä ilmeisimmin Neuvostoliiton painostuksesta, koska piti apua poliittisesti sitovana.
Jotain sentään otettiin vastaan USA:n apuna, koska muistan meidänkin saaneen ruoka-apuna Kelloselässä asuessamme laatikollisen säilyviä elintarpeita käyttöömme 40-luvun lopulla. Tarkalleen en muista mitä laatikossa oli, mutta käyttöön ne tulivat täydentämään melko yksipuolista ruokavaliotamme. Nuo ajat olivat kuitenkin vuonna 1952 tultaessa jo ohi ja Suomi elämässä supervuottaan. Vuoden 1952 kesä alkoi näyttävästi, kun nuori suomalaisneito Armi Kuusela valittiin Kaliforniassa Miss Universumiksi 29.6.1952. Hänen paluunsa Suomeen 1.8.1952 keskelle Helsingin olympiahuumaa oli suuri mediatapahtuma ja sen jälkeen hän oli ehdoton kansan suosikki liikkuipa hän missä tahansa.
Näyttävimmin ja myönteisimmin Suomi oli kuitenkin esillä maailmanlaajuisesti Helsingin olympialaisten ansiosta. Jälkeen päin Helsingin kisoja on pidetty viimeisinä alkuperäisen olympiahengen mukaisina olympilaisina, joita kaiken kattava kaupallisuus ei ollut vielä pilannut. Itse muistan, että seurasimme jo Sankt Moritzin talvikisoja ja Lontoon kesäolympialaisia v. 1948 radiosta, joka oli Kelloselän kylällä vielä melko harvianainen masina sillä kisojen selostusta kuuntelemassa oli meillä kyläläisiä sankoin joukoin käytännössä niin paljon kun pieneen mökkiimme mahtui.
Helsingin kisoihin liittyviä ennakkotapahtumia olin sitten jo seuraamassa osin paikan päälläkin. Kisojen edellä juoksutettiin soihtuviestinä Hellaan auringon alla sytytettyä olympiasoihtua halki maan. Suomen puolella oli ollut tarkoitus sytyttää toinen soihtu Pallastunturin laella yöttömän yön auringon loisteesta, mutta pahimmoilleen taivas oli pilvessä eikä suunnitelmaa voitu toteuttaa. Soihtu kuitenkin sytytettiin nestekaasulla ja kuljetettiin juosten Tornioon, jossa tuli yhdistettiin Kreikasta tuodun soihdun tuleen 8.7.1952.
Torniosta soihtua kuljetettiin etelään päin reittiä Kemi – Oulu – Kokkola, josta reitti kääntyi sisämaahan kohden Jyväskylää ja saapui silloiselle koti- paikkakunnallemme Saarijärvelle 14.7.1952. Saarijärven urheilukentällä pidettiin näyttävä juhlatilaisuus soihtuviestin ja olympialaisten kunniaksi. Sen jälkeen läksin isän kanssa matkalle etellään, jossa kävimme ensin isän sisarusten luona Porvoossa, jota kutsuin viilareitten kaupungiksi. Olimme siellä käyneet myös hautausmaalla, jossa huomioni kiinittyi hautakivien tekstiin ”Här vilar” vainajan nimen yläpuolella. Porvoohan oli tuolloin vielä täysin ruotsinkielinen kaupunki, jossa kaikki puhuivat ruotsia ja tekeytyivät suomea ymmärtämättömiksi vaikka kyllä osasivat suomea. He eivät vain suostuneet puhumaan suomea osoittaakseen olevansa ruotsinkielisinä parempaa väkeä.
Porvoosta jatkoimme Helsinkiin muutamaa päivää ennen olympialaisten alkua ja kävimme seuraamassa ureheilijoiden harjoitteluja. Erityisesti on jäänyt mieleeni uimastadionolla käynti, jossa ihasteltiin uimahyppääjien taituruutta heidän tehdessään mitä mielikuvituksellisempia liikkeitä hyppäsivätpä he sitten ponnahduslaudalta tai korkealta kymmenestä metristä. Tuolla matkalla näin ensimmäisen kerran myös tummia urheilijoita, joita silloin sai vielä nimittää neekereiksi.
Helsingissä kävimme etsimässä isän Raili-siskon asuntoa, joka sijaitsi keskusta-alueella korkeassa kivitalossa. Talon sisäpihalla ihmetystäni herätti kivetty umpipiha, jota piiritti joka puolelta korkeat asuinkerrostalot niin, ettei pihalle juurikaan aurinko paistanut tai kuu kumottanut. Korkeat kivitalot pimensivät pihan sen verran tehokkaasti. Railia emme kuitenkaan tavanneet, kun emme päässeet edes taloon sisälle ulko-ovienkin ollessa lukossa. Eipä tullut koskaan mieleen, että voisin joskus moisessa ympäristössä asua. Toisin kuitenkin kävi, kun 18 vuotta myöhemmin löysin itseni asumasta Etu-Töölöstä kivitalon viidennestä kerroksesta.
Tuona Suomen supervuonna 1952 oli myös minun merkkivuoteni. Täytin silloin lokakuun lopulla 10 vuotta ja elämä oli avoinna edessäni. Suomen 70 vuotta sitten ollutta supervuotta lämmöllä muistellen Savon Sanomien nykyinen blogisti Anssi Rajasärkkä.
