Suomi 35 v. ja bloggaaja 10 v.

Kuva: wikipedia commons ( https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Olympiatuli_1952.jpg )

Yhteisen merkkivuoden tarkastelun voi hyvin aloittaa jo neljä vuotta aikaisemmin eli vuoden 1948 talviolympialaisista. Ne olivat ensimmäiset olympialaiset, joista minulla on muistikuvia. Eipä silti, ei minun siihen astisen elämäni aikana sodista johtuen olympialaisia oltu pidettykään. Vanhempani olivat sikälikin edistyksellisiä, että he olivat hankkineet meille putkiradion. Niitä ei vielä 1948-ajan Kelloselässä monessa mökissä ollut. Niinpä olympialähetysten aikaan pieni parakkimme oli täpösen täynnä kuuntelijoita. Erityisest jäi mieleeni se lähes hurmoksellinen into, kun Suomi sai Heikki Hasun johdolla kaksoisvoiton norjalaisten aiemmin lähes kaiken voittamassa yhdistyksessä.

Kesällä olivat sitten kesäolympialaiset Lontoossa. Niistä on mieleeni jäänyt lähinnä Tapio Rautavaaran saavuttama kultamitali keihäänheitossa. Radion kuuntelijoita ei ollut niitä seuraamassa läheskään samaa määrää kuin talvella. Ehkäpä radioita oli hankittu muihinkin talouksiin kuin vain meille. Joka tapauksessa sain noista urheiluselostuksista elinikäisen kipinän urheiluun poikasena itsekin siihen osallistumalla, mutta myöhemmin innokkaana penkkiurheilijana. Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostukset painuivat lähtemättömästi pienen pojan mieleen.

50-luvulle tultaessa nousi Suomi näkyvästi esille, kun Suomelle ja Helsingille myönnettiin 15. kesäolympialaiset vuodelle 1952. Suomihan oli ollut saamassa kesäolympialaiset järjestettäväkseen jo v. 1940, ne kuitenkin jäivät sodan vuoksi kokonaan pitämättä. Olympiastadion ehdittiin kuitenkin rakentaa jo v. 1938 valmiiksi, joten nyt se oli pääsemässä alkuperäiseen käyttöönsä 14 vuotta myöhemmin. Olihan se hurja saavutus, kun vain 8 vuotta aikasemmin Suomi oli hävityn sodan jälkeen järjestämässä näyttävän urheiluspektaakkelin. Jälkeen päin Helsingin olympialaisista on todettu, että ne olivat uuden ajan viimeiset alkuperäisen olympiahengen mukaiset olympialaiset, joita kaiken kattava kaupallisuus ei ollut vielä pilannut.

Vuodesta 1952 muodostui Suomelle varsinaisen kansainvälisen näkyvyyden läpimurtovuosi. Helmikuussa pidettiin talviolympialaiset Oslossa Holmenkollenilla. Sieltä tuliaisina oli Veikko Hakulisen ja Eero Kolehmaisen kasoisvoitto 50 km:n hiihdossa. Tuota hiihtoa kuunneltiin koko koulun voimin kansakoulun juhlasalissa. Naiset pistivät vielä paremmaksi ottamalla kolmoisvoiton naisten 10 km:n hiihdossa. Lisäksi miehet voittivat 4 x 10 km:n hiihdon olympiakultaa. Kisojen mitalitaulukossa Suomi sijoittui kolmanneksi yhteensä 9 mitalilla. Niistä 3 oli kultaista 4 hopeista ja 2 pronssista.

Sen sijaan yleisurheilussa Suomen menestys jäi kotikisoista huolimatta aikaisempiin kisoihin verrattuna vaatimattomaksi, kun ainoan mitalin toi Toivo Hyytiäinen keihäänheiton pronssillaan.  Silti Suomi sai kisoista yhteensä 22 mitalia, kun muut lajit paikkasivat menestyksellään ylesurheilua. Mitaleista 6 oli kultaista, 3 hopeista ja 13 pronsista. Helsingin kisoissa esiintyi Neuvostoliitto ensimmäistä kertaa olympia-areenalla tullen mitallitaulokossa toiseksi heti Yhdysvaltojen jälkeen. Helsingin olympialaisten suurimmaksi sankariksi kohosi tsekki Emil Zatopek, joka voitti Helsingissä kolme kultamitalia eli 5000 m:llä, 10.000 m:llä ja maratonilla.

Isä ja minä olimme lomamatkalla isän siskojen luona Porvoossa ja Helsingissä juuri vähän ennen olympialaisten alkua. Suuri osa olympiaurheilijoista oli jo saapunut Helsinkiin ja harjoittelivat lajejaan varten eri suorituspaikoilla. Silloin näin ensimmäisen kerran tummaihoisia ihmisiä, joita silloin vielä kutsutiin neekereiksi. Erityisesti on mieleeni jäänyt käynti uimastadionilla, jossa harjoittelivat sekä uimarit, että kerroshyppääjät. Varsin huimalta näyttivät hypyt ylimmältä 10 m:n tasanteelta, josta eräs jenkkihyppääjä tuli alas villisti pyörien, mutta suorana veteen sukeltaen. Mielestäni hän myös voitti kerroshyppyjen olympiakultaa. Olympia-tunnelmaan pääsimme myös kotipitäjässä, kun olympiasoihtua kuljetettiin halki Suomen juoksuviestinä. Soihtu juoksutettiin myös Saarijärven kautta ja pienimuotoinen juhlatilaisuus pidettiin soihdun pysähtyessä Saarijärven urheilukentälle.

Jo ennen kesäolympilaisia oli Suomi saanut kansinvälistä mainetta, kun 17-vuotias vaaleakutrinen Suomen Neito Armi Kuusela valittiin miss Universumiksi     29. päivänä kesäkuuta Yhdysvalloissa. Kyllä kelpasi olla suomalainen tuona ikimuistoisena vuonna 1952. Vielä yksi merkkipaalu tuonna vuotena saavutettiin  kun 18.9. viimeinen sotakorvausjuna ohitti Vainikkalan aseman matkallaan Neuvostoliittoon. Tietääkseni Suomi oli ainoa maa maailmassa, joka suoritti sille langetetut sotakorvaukset säntillisesti. Nykyrahassa sotakorvauksien arvo oli n. 4,5 miljardia euroa, joten kova urakka siinä oli kyseessä. Sen sijaan Saksaa ei velvoitettu korvaamaan millään lailla pohjoisen Suomen tuhoamistaan.

Joulukuun 6. päivä itsenäinen Suomen tasavalta täytti 35 vuotta. Ne olivat olleet monessa mielessä vaikeita vuosia. Oli käyty kolme sotaa, koettu rankat sisällisodan jälkeiset vihan vuodet, selvitty lamavuosista ja niin äärioikeiston kuin kommunistienkin aiheuttamista uhista demokraattiselle valtiomuodollemme. Kaiken tuon keskellä Suomi oli noussut teollistuneeksi länsimaiseksi demokratiaksi. Viimeiset 10 vuotta olin itsekin elänyt tuota tasavallan kehitysvaihetta vaikka en luonnollisestikaan tiennyt kehityksen taustoista varsinaisesti mitään. Vaistosin kyllä vanhempieni puheista noiden vaaran vuosien painostavuuden.

30.01.1949 perheeseemme syntyi tytär. Siinä yhteydessä, kun sisareni sai kasteessa nimen minutkin kastettiin toiseen kertaan. Syy siihen oli, että alun perin minut oli kastettu syntymäkunnassani Tervossa voimakkaasti vaikuttaneen vapaaseurakunnan jäseneksi ja kevättalvella -49 sain uudessa kasteessa luterilaisen kirkon jäsenyyden. Niinpä voin rehvastella tiedolla, että muistan varsin hyvin omat ristiäiseni. Ei minulta kukaan kuitenkaan kysynyt mielipidettä minkä nimen itselleni halusin. Eipä silti, että olisin nimeäni halunnutkaan vaihtaa.

On se merkillistä mitenkä ihminen kiintyy kotipaikkoihinsa olivatpa olosuhteet miten alkeelliset tahansa. Kelloselässä meillä ei ollut minkäänlaisia mukavuuksia, mutta kuitenkin tuo harmaa maalaamaton parakki oli perheemme ensimmäinen yhteinen koti. Sodan seurauksena Sallan pitäjä oli menettänyt alueestaa noin puolet varsinaisen kirkonkylän jäädessä Neuvostoliiton puolelle. Uudeksi pitäjän keskukseksi valittiin Märkäjärven kylä, jonne rakennettiin uusi näyttävä kirkko. Se valmistui v. 1950. Ehdimme olla vielä mukana kirkon vihkijäisissä ennen kuin isälle tuli kutsu uudelle radanrakennustyömaalle Keski-Suomeen. Lähtö Kello- selästä tapahtui isälle touko-kesäkuun vaihteessa 1951. Kuvaavaa olosuhteiden erilaisuudelle oli hänen kirjoittamansa muistelo: Lähtiessäni toukokuun viimeisen päivän aamuna Kelloselän kodistamme lakaisin rappusilta yön aikan sataneen viisisenttisen lumen. Vuorokautta myöhemmin jyskytteli juna Jyväskylästä pohjoiseen kohden Äänekoskea vehreän kevään vihreän maiseman halki. Hannes tunsi vihdoinkin karistaneensa sodan vaikutukset harteiltaan.

Oma kokemukseni muutosta oli kaksinainen. Me läksimme äidin mukana kesäkuun puolella etelään. Muistan hyvin miten katsoin kaihoisasti linja-auton takaikkunasta harmaata autioksi jäävää kotimökkiämme niin kauan kuin se suinkin näkyi. Pala nousi väkisinkin kurkkuun ja apea mieli valtasi minut otteeseensa. Vaikka olot siellä olivat melko alkeellisest oli tuo harmaa mökki ollut koti, joka oli antanut lämpöä, suojaa ja luonut turvallisuuden tunnetta nuoren pojan elämään. Vuodenaikojen vaihtelut olivat suuret. Kesät olivat lämpimiä ja täynnä luonnon ääniä. Syksyt olivat pitkiä ja pimeitä osin jopa synkeitä. Talven kaamos ei lopultakaan ollut niin ankeaa kuin etelässä annetaan ymmärtää. Puhdas hanki antoi ihmeellisesti näkyvyyttä vaikkei aurinko paistanutkaan. Usein iltaisin ihmettelin tähtitaivaan loistavuutta ja revontuliverhojen väreilyä. Olisin voinut vaikka vannoa, että revontulet pitivät ääntä muuten täysin hiljaisessa luonnossa. Kevät hanget olivat häikäisevän kirkkaita, jopa niin, että minulle määrättiin lääkärin toimesta aurinkolasit estämään lumisokeutta. Ne olivat metalliset, kippurasankaiset ja pyöreälinssiset. Niin syvälle Kelloselkä jäi mieleeni, että olen viimeisen 25 vuoden aikana käynyt siellä kolme kertaa, viimeinen käyntini lasten ja lastenlasteni kanssa viime kesänä.

Entäpä sitten uusi uusi asuinkohteemme Saarijärvi. Se oli aivan kuin toisesta maailmasta. Asuinmukavuus kasvoi tosin vain sen verran, että meillä oli sähköt, mutta muilta osin tilanne oli sama kuin Kelloselässäkin. Suurimmat erot Kelloselkään olivat kesien merkittävästi pitempi kesto, aivan toisen tasoiset uima- mahdollisuudet ja samanikäisten kavereiden paljous. Niin olivat merkkivuosiinsa menessä tasavalta ja sen vähäpätöinen asukki saavuttaneet hyvän suunnan tuleville vuosikymmenilleen.

 

 

 

 

 

 

Jätä kommentti

*