Suomi kansainvälisen politiikan polttopisteessä IV: Suomettuminen

Hyökkäys, Edvard Isto. Kuva wikipedia (https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Suomineito.jpg)

Länsimaissa eritoten Länsi-Saksan oikeistopiireissä alettiin viljellä “finnlandisierung” termiä osittamaan kehitystä, jossa pieni demokraattinen valtio liukuu suuren naapurinsa ohjaukseen yhä pitemmälle menevän myöntyväisyys politiikan seurauksena. Erityisesti suomettumispolitiikan kulta-aikana pidetään koko Kekkosen presidenttikautta, mutta voitaneen tulkita sen jatkuneen aina Neuvostoliiton romahdukseen saakka. Kekkonen pyrki kääntämään termin positiiviseksi eräässä yhdysvaltalaiselle medialle antamaassaan haastattelussa: “Jos suomettumisella tarkoitetaan todellista tilannetta eli sitä, että sodan hävinnyt pieni eurooppalainen maa on säilyttänyt itsenäisyytensä ja omanarvontuntonsa, päässyt jaloilleen ilman ulkopuolista apua, luonut hyvät ja kuottamukselliset suhteet suurvalta-naapuriinsa ja kehittänyt oman puolueettomuuspolitiikkansa, niin pidän sanontaa imartelevana.”

Tarkastelisin kuitenkin suomalaisten ja venäläisten suhteita huomattavasti pitemmällä aikaskaalalla. Kyse on hyvinkin tuhatvuotisesta rinnakkainelosta jatkuvine sotineen ja pienempine kahakoineen, mutta silti suomalaiset ovat säilyttäneet kansalliset ominaispiirteensä, kielensä ja kulttuurinsa. Tuosta ajasta Suomi oli reilut viisisataa vuotta Ruotsin itäinen maakunta ja reilut sata vuotta Venäjän keisarikunnan suururuhtinaskunta.          V. 1861 kirjoitti J.V. Snellman suomalaisten muistiin kansallisen herättäjän Adolf Ivar Arvidsonin paljon suomalaisuutta kuvaavat sanat: Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia. Suomalaisuuden tunnusmerkkeinä oli jo esitetty julkisesti Runebergin runo Maamme Paciuksen säveltämänä Kumtähden kentällä Kukan päivänä 13.5.1848 ja saatu oma raha markka 1860. Kuitenkin vanhin suomalaisuuden symbooli on peräisin jo vuodelta 1580 Kustaa Vaasan hautamuistomerkistä.

Suomen asema tuli Venäjän suuriruhtinaskuntana uhatuksi ns. sortokausina tsaari Nikolai II:n aikana vuosina 1899 -1905 ja 1908-1917, joista ensimmäinen sortokausi päättyi kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaan ja laajaan yleislakkoon v. 1905. Tsaari suostui muuttamaan valtiosääntöä niin, että Suomen suuri- ruhtinaskunnassa pidettiin ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan eduskuntavaalit 15.-16.3.1907. Vaaleissa äänioikeuden sai kymmenkertainen määrä äänioikeutettuja verrattuna aikaisempaan säätyihin perustuvaan valintatapaan ja ensimmäisinä Euroopassa saivat myös naiset asettua ehdokkaiksi ja myös äänioikeuden. Ensimmäiseen eduskuntaan valittiinkin maailman ensimmäiset naisedustajat. Heitä oli yhteensä 19 edustajaa 200 valitusta kansanedustajasta.

Uusi sortokausi oli kuitenkin heti uhkaamassa ja jo v. 1908 ryhdyttiin määrätietoisesti kaventamaan suuriruhtinaskunnan toimielinten valtaa ja nimittämään venäläisiä virkamiehiä korkeisiin avainasemassa oleviin virkoihin. Suomalaiset pyrkivät passiivisella vastarinnalla vaikeuttamaan venäläistämistoimia ja lopulta ensimmäinen maailmansota ja Venäjällä kytenyt kapinamieliala tsaarin valtaa kohtaan vaimensivat venäjänmielisten toimia. Helmikuun vallankumous 1917 lopetti kehityjsen kokonaan ja Suomen suuriruhtinaskunnassa mitätöitiin kaikki sortokausien aikaiset venäläistämistoimet. Lopullinen piste niille tuli Suomen itsenäistymisen myötä 6.12.1917.

Suomen nujertaminen sotilaallisestikkaan ei onnistunut toisessa maailman sodassa. Voidaankin todeta, että Helsinki oli ainoa manner-Euroopassa sotaan osallistuneen maan pääkaupunki Moskovan lisäksi, jota ei sodan missään vaiheessa miehitetty. Tuhat vuotinen historia Venäjä suurvallan naapurissa on siten vääjäämättömästi osoittanut, että Suomi on pystynyt pitämään kaikissa olosuhteissa puolensa suurvaltaa vastaan. Kekkosen lausuma Suomen tilanteesta pitää mitä suurimmassa määrin paikkansa edelleenkin. Oikeastaan pisimmät rauhanjaksot Suomen historiassa ajoittuvat Suomen suuriruhtinaskunta aikaan Venäjän osana ja nyt meneillään olevaan ajanjaksoon toisen maailmansodan jälkeen.

Vuoden 1968 Prahan kevään nimellä tunnettu yhteiskunnan vapautumiskehitys ja sen brutaali lopettaminen Varsovan liiton joukkojen massiivisella sotilas-operaatiolla nosti jälleen vahvasti kansainvälisen politiikan otsikoihin suomettumistermin. Se johtui erityisesti syystä, että Suomi ei tuominnut tapahtumaa riittävän näkyvästi vaikka Suomen johto virallisesti paheksuikin sotilaallista puuttumista Tsekkoslovakian tapahtumiin. Länsi-Saksassa finnlandisierung-termiä käytettiin sisäpoliittisena lyöntiaseena Willy Brandin uutta idän politiikkaa kohtaan. Kuitenkin on todettava, ettei rajuillakaan kannanotoilla Varsovan liiton toimia kohtaan ollut mitään käytännön merkitystä. Euroopan kahtiajako ei siitä miksikään muuttunut.

Urho Kekkonen oli valittu kolmannelle kaudelleen tasavallan presidentiksi alkuvuodesta 1968 selvin numeroin vaikka hänen vankkumaton vastustajansa Veikko Vennamo saikin yllättävän paljon ääniä. Kekkoselle Tsekkoslovakian miehitys oli suuri järkytys varsinkin, kun hän koki tulleensa neuvostoliittolaisten taholta tietoisesti petetyksi. Pian miehityksen jälkeen tuli Neuvostoliiton pääminsteri Aleksei Kosygin tapaamaan Kekkosta yllättävällä tavalla, joka koettiin monella taholla jopa uhkaavaksi eleeksi. Hän tuli Suomen aluevesille Tallinnasta neuvostoliittolaisella sota-aluksella sukellusvenehävittäjä Slavnialla, josta hänen oli tarkoitus siirtyä aluevesirajan ulkopuolella Kekkosta kuljettaneeseen merenkulkuhallituksen tarkastusalukseen. Voimakas merenkäynti esti kuitenkin siirtymisen ulkomerellä ja niin Slavnialle annettiin kehoitus seurata suomalaisalusta saariston suojaan ja lähemmäs rannikkoa.

Tilanteeseen sisältyi melkoista dramatiikkaa, kun Hangon alueen rannikkotykistöstä havaittiin rannikkoa lähestyvän suomalaisen aluksen perässään neuvostoliittolainen sota-alus. Tykistölle ei ollut tullut mitään ilmoitusta johtajien kohtaamisesta merellä, koska tapaamiselle ei haluttu etukäteishuomiota ja koska alunperin kohtaamisen oli tarkoitus tapahtua aluevesirajan ulkopuolella.  Tykit kohdistettiin jo lähestyvään neuvostoalukseen ja oli kyse enään tykistöaseman päällikön tilannearvioinnista ammuttiinko Slavniaa kohden varoituslaukaukset. Päällikön hermo kuitenkin kesti eikä laukaustakaan ammuttu. Siten säästyttiin melkoiselta kansainvälisen politiikan selkkaukselta. Kosygin siirtyi Kekkosen alukseen ja Slavnia palasi ilman välikohtausta takaisin kansainvälisille vesille.

Lännessä tapausta pidettiin kuitenkin merkkinä mahdollisesta tulevasta sotilasoperaatiosta myös Suomea kohtaan vaikkei tietoa tykistöuhasta tuolloin maailmalle levinnytkään. Jopa tunnetut ja arvostetut länsimediat harhautuivat kirjoittamaan toinen toistaan raflaavampia artikkeleita siitä, miten Tsekkoslovakian jälkeen oli Suomen vuoro tulla jyrätyksi Neuvostoliiton vallan alle. Herrat kuitenkin kalastivat ja saunoivat Suomen lounaisilla Hiittisten vesillä pari päivää, jonka jälkeen Kosygin palasi vähemmän dramaattisesti Neuvostoliittoon tarjottuaan ennen lähtöään vielä illallisen Suomen johdolle Neuvostoliiton suurlähetystössä. Tapaamisessa Kekkonen sai varmaankin seikkaperäisen selvityksen ja perustelut Tsekkoslovakian tapahtumille. Tapaamisesta annetussa lyhyessä tiedotteessa todettiin, etteivät Suomen  ja Neuvostoliiton suhteet perustu suhdannetekijöihin ja että maat tähtäävät Euroopan turvallisuuden vahvistamiseen.

Tsekkoslovakian tapahtumat ja Suomen vaisuna pidetty reaktio niihin antoi kuitenkin merkittävästi lisää käyttövoimaa suomettumis-puheisiin. Lopultakin taisi käydä niin, että Neuvostoliiton silmissä Kekkosen asema vain vahvistui. Keskusteluissa Kosyginin kanssa Kekkonen totesikin, että Neuvostoliiton kannalta puolueeton Suomi naapurina on paljon ongelmattomampi kuin Varsovan liittoon tiukasti sidotut maat. Kuten edellä kirjoitin oli Suomella yhtenäistä maarajaa Neuvostoliiton kanssa toista tuhatta kilometriä. Vastaavasti niillä, jotka eniten meuhkasivat suomettumistermillä oli maantieteellistä etäisyyttä Neuvostoliittoon suunnilleen nuo samat tuhatkunta kilometriä. Kyllä siltä etäisyydeltä on hyvä huudella syytöksiä pientä demoktaattista maata kohtaan, kun kuitenkin huutelut oli tarkoitettu ensisijaisesti huutelijamaan sisäpoliittiseen käyttöön.

 

Jätä kommentti

*