Suomi kansainvälisen politiikan polttopisteessä III: Välttämättömyytenä Kekkonen

Urho ja Sylvi Kekkonen Kennedyn vieraana 1961. Kuva: Helsinkikuvia.fi

Porkkalan palautus

Josif Stalinin kuoltua 5.3.1953 käytiin neuvostoliitossa kiihkeä valtataistelu kommunistisen puolueen johtoasemasta. Puolueen pääsihteeriksi nousi Stalinin  esiin nostama Nikita Hrustsov syyskuussa 1953. Pian valtaantulonsa jälkeen osoitti Hrustsev haluaan liennytykseen olihan  toisen maailamnsodan jälkeinen vastakkainasettelu jo tuottanut verisen Korean sodan (25.6.1950 – 27.7.1953). Aivan sodan loppuvaiheessa kokoontuivat Maailmansodan voittajavaltioiden johtajat huippukokoukseen Geneveen sopiakseen menettelytavoista kylmän sodan keskellä. Vaikka varsinaisia tuloksia tapaamiesta ei syntynytkään, oli havaittavissa molemminpuolista halukkuutta etenemisessä liennytyksen suuntaan. Hrustsev esitti  ulkomailla olevista sotilastukikohdista luopumista.

Liennytys osapuolten välillä alkoi näkyä selkeästi vuoden 1955 aikana, kun ensin Itävallan jako saatiin purettua 15.5.1955 allekirjoitetulla sopimuksella ehdolla, että Itävallasta tehdään pysyvästi puolueeton maa. Saman vuoden syksyllä puolueettomuus kirjatiin Itävallan perustuslakiin. Seuraava liennytysvaihe koski myös Suomea, kun Neuvostoliitto ilmoitti voivansa luopua Porkkalan vuokra-alueesta. Siten Neuvostoliitto osoitti tarkoittavansa totta ehdotuksellaan ulkomaisista sotilastukikohdista luopumisesta. Paasikivi ja Kekkonen matkustivat syyskuussa 1955 Moskovaan ja matkan tuomisina oli 19.9.1955 allekirjoitettu sopimus Porkkalan sotilastukikohdan luovuttamisesta Suomelle. Sen vuokra-aikaa olisi ollut jäljellä aina vuoteen 1994 saakka, jota ennen Neuvostoliitto olisi ehtinyt jo hajota.

Varsinainen luovutussopimus allekirjoitettiin tammikuussa 1956 sopivasti juuri ennen seuraavia presidentin vaaleja. Suomen puolelta sen allekirjoittivat pääministeri Urho Kekkonen ja ulkoministeri Johannes Virolainen. Käytännössä palautus tapahtui 26.1.1956, kun puomit vuokra-alueen ympäriltä poistettiin. Tapahtumasta maalaisliitto sai aiheen ryntyä kutsumaan Suomen ulkopoliittista linjaa Paasikiven – Kekkosen linjaksi. Se oli hyvä meriitti Kekkoselle käynnissä olevassa presidentin vaalikampanjassa. Myös Neuvostoliitto hyötyi maailmanpoliittisesti Porkkalan palautuksesta saattoihan se osoittaa käytännössä, että maa toteuttaa ystävällismielistä politiikkaanaapureitaan kohtaan vaikka näillä olisi erilainen yhteiskuntajärjestys kuin sillä itsellään. Huolimatta saamastaan ulko- poliittisesta vetoavusta tuli Kekkonen valituksi äärettömän täpärästi Suomen kahdeksanneksi presidentiksi.

Yöpakkasista noottikriisiin

Heikosti orastanut liennytyksen verso lanattiin tylysti maahan syksyllä -56. kun Varsovanliiton panssarit (lue: pääasiassa Neuvostopanssarit) jyräsivät verisesti kumoon Unkarin kansannousun. Vielä vuosi eteen päin niin Neuvostoliitto laukaisi ensimmäisen satelliitin Sputnik I:n maata kiertävälle radalle ja sai lännessä aikaan paniikin omaisen reaktion. Osoittihan laukaisu, että maalla oli kyky ampua myös raketteja minne päin maapalloa tahansa. Se oli selvästi edellä raketti- teknologian kehityksessä länsimaita. Kylmä sota muuttui yhä vain jäätävämmäksi, kun ensin DDR ryhtyi  vuonna 1961 rakentamaan muuria läntisen Berliinin ympärille estääkseen kansalaistensa loikkaukset länteen ja vuoden 1962 syksyyn mennessä oltiin jo lähellä ydinsodan syttymistä, kun Neuvostoliitto toi ohjuksiaan Kuubaan. Yhdysvaltojen nuori presidentti JF Kennedy julisti Kuuban täydelliseen saartoon vaihtoehtona täydellisille sotatoimille ja se sai Neuvosto- liiton perääntymään aivan viime tingassa Kuuban aseistamisen ydinaseilla.

Itse olin tuolloin armeijassa ja parhaillaan aliupseerikoulussa Mikkelin Karkialammilla ja muistan hyvin tuon jännittyneen ilmapiirin ammattisotilailla. Meidät aliupseerioppilaat pyrittiin kuitenkin pitämään jännitteiden ulkopuolella koulutusta jatkettiin normaalin ohjelman mukaisesti. Vielä talvella RUK:ssa, kun hyökkäyssuunta harjoituksissa oli aina itä niin kyllähän sitä ajatteli myös pahinta mahdollisuutta, että omakin ikäluokka joutuisi sotimaan itsenäisyytemme  puolesta. Pian siviliin pääsyn jälkeiseltä ajalta on jäänyt presidentti Kennedystä erityisesti mieleen hänen puheensa Berliinin muurilla 26.6.1963 ” Ich bin ein Berliiner” ja hänen raukkamainen salamurhansa Dallasissa 22.11.1963. Tieto murhasta levisi nopeasti kaikkialle, itsekin olin tuona perjantai-iltana tanssimassa vasemmiston tanssipaikalla Työnkulmassa, kun murhasta tiedotettiin salissa. Kuvaavaa ihmisten reaktiolle oli, että tanssit päättyivät siihen paikkaan. Kaikkialla näkyi vain murheelisia kasvoja, kun ihmiset poistuivat hiljaisina tanssipaikalta. Edelleenkään ei murhaa ole täysin aukottomasti selvitetty. Murhaajana pidätetty Lee Harvey Oswald tapettiin ennen kuin häntä oli ehditty edes kunnolla kuulustella oikeuteen saamisesta puhumattakaan. Surullista, että parhaat valtiomiehet murhataan eikä esimerkiksi Hitleriä saatu päiviltä millään ennen kuin hän itse päätti päivänsä.

Kylmän sodan kiristyminen näkyi myös Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa – politiikassa puhuttiin yöpakkasista, kun Neuvostoliitto veti välillä jopa suurlähettiläänsä pois Suomesta. Siinä vaiheessa Kekkonen alkoi lunastella merkitystään maan poliittisena johtajana, kun sai tilanteen sillä erää rauhoittumaan hallitusvaihdoksella, jonka myös Neuvostoliitto saattoi hyväksyä. Ainakin näennäisesti vakavampi tilanne oli pari vuotta myöhemmin, kun Suomessa alettiin valmistautua seuraaviin presidentin vaaleihin. Kevään 1961 aikana demarit ja kokoomus etsivät uskottavaa yhteistä vastaehdokasta Kekkoselle ja päätyivät pyytämään ehdokkaakseen sitoutumattoman oikeuskanslerin Olavi Hongan. Perustetun Honka-liiton taakse asettuivat puolueista SDP, Kokoomus, molemmet kansanpuolueet, Pientalonpojat ja Vapaamielisten litto. Hongan ehdokkuus ei selvästikkään miellyttänyt Neuvostoliittoa, jonka lehdistö aloittikin rajut hyökkäykset äärioikeistolaisena pitämäänsä Honkaa vastaan. Samoin oli myös suurella osalla demareista ongelmana hyväksyä Honkaa puolueen presidentti-ehdokkaaksi. Puolueen oikeistodemareista koostuva johto ajoi kuitenkin voimakkaasti Hongan ehdokkuutta.

Kekkonen oli tehnyt presidenttikautenaan lukuisia ulkomaanmatkoja ja syyskuussa -62 oli vuorossa vierailukierros “rapakon” takana. Ensimmäisenä kohteena Kanada 10. – 16.10. ja sitten Yhdysvallat 16.10. – 3.11.62. Sylvi ja Urho Kekkonen vierailivat Kennedyjen vieraina Valkoisessa talossa 17.10. jolloin Kekkonen sai hyvän tilaisuuden selostaa Suomen tilannetta Neuvostoliiton naapurissa ja vakuutella Suomen puolueettomuutta kansainvälisissä kriisitilanteissa. YK:ssa 19.10. pitämässään linjapuheessa Kekkonen totesi Suomen linjan olevan toimia kriiseissä pikemminkin lääkärinä kuin tuomarina. Toisin sanoen Suomi pyrkii etsimään tilanteissa ratkaisuja eikä syyllisiä. YK-vierailun jälkeen Kekkoset vierailivat länsirannikolla ja jatkoivat enemmänkin lomailun merkeissä vielä muutamaksi päiväksi Hawajille.

Samaan aikaan (30.10.) Neuvostoliitto oli jättänyt Suomelle nootin, jossa ehdotettiin sotilaallisia konsultaatioita Saksojen välisten kiistojen vuoksi vedoten yya-sopimuksen toiseen artiklaan. Kekkonen palasi Yhdysvaltain matkaltaan 3.11. ja ryhtyi heti asian vaatimiin toimenpiteisiin. Ensitöikseen hän hajoitti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit helmikuun alkuun vain reilut kaksi viikoa presidentin valitsijamiesvaalien jälkeiseen aikaan. Sitten hän läksi sovittelumatkalle Neuvosto- liittoon tapaamaan neuvostojohtoa nootin johdosta. Hrustsev oli tuolloin Siperian puolella Novosibirskissa, jossa noottia koskevat neuvottelut käytiin ja niiden tuloksena Kekkonen saattoi kotiin palattuaan ilmoittaa saannensa neuvostojohdon vetämään noottinsa pois. Seurauksena koko operaatiosta oli, että Honka vetäytyi pois presidenttikilvasta eikä Kekkosella ollut enään varteenotettavaa vastustajaa vaaleissa.

Kekkosen taktiika puri ja hän sai enemmistön valitsijamiehiä presidentin vaaleissa ja maalaisliitto voitti myös eduskuntavaalit. Tämän jälkeen Kekkosen pysyminen vallankahvassa oli varmistettu pariksi vuosikymmeneksi eteen päin kuten historia myöhemmin osoitti. Aika yleisesti pidettiin selviönä, että koko tilanne oli Kekkosen etukäteen neuvostojohdon kanssa junailema hänen uudelleen valintansa turvaamiseksi. Hannu Rautkallio kirjoitti noottikriisistä kirjan nimeltä Novosibirskin lavastus, jossa tämä käsitys noottikriisistä tuodaan kai selkeimmin esille. Nuorena miehenä tilannetta seuranneena tulin jo tuolloin siihen vakaaseen käsitykseen, että Kekkonen oli ylivertainen pelimies politiikan kentillä.

 

 

 

Jätä kommentti

*