Työväen vappu

Kuopion kaupungintalon juhlasalin lampun kattosäleikkö. Kuva Serra Vicente.

Vappu herätti minussa ajatuksen tunnustaa poliittisia väriäni. Se pohjautuu sukuni perintöön. Ukkini Juho oli jo nuorena miehenä perustamassa Suistamolla Ahvenlammen työväenyhdistystä 20-luvulla. Isä-Hannes peri aatteelisuuden omalta isältään ja liityi saman yhdistyksen jäseneksi vain viisitoista vuotiaana 30-luvun puolivälissä. Ei ole siis mikään ihme, että minäkin olen kokenut sosialidemokraattisen aatteen omakseni ja ollut puolueen jäsenenä vuoden 1970 alusta alkaen.

Sosialidemokraattisten lasien läpi maailman menoa seuraten olen tullut siihen vakaaseen käsitykseen, että demarit ovat pelastaneet Suomen itsenäisyyden vähintäinkin kolmessa itsenäisyyttämme uhanneessa tilanteessa. Ensimmäinen tilanne on ehkä kaikista kiistanalaisin eli kansalaissodan syttyminen. Käsitykseni mukaan suuri osa sosialidemokraattisesti ajattelevista kansalaisista jättäytyi sotatoimien ulkopuolelle ja punaisten hävittyä sodan nousi puolueen johtoon heistä demareiden maltillista siipeä edustanut Väinö Tanner.

Voittajien kostonhimoisuus johti tolkuttomiin kostotoimiin, joiden seurauksena kuoli yhteensä 27.000 punaiseksi leimattua kansalaista heistä 7.370 teloitettuna tai suoranaisesti murhattuna ja 11.650 tauteihin ja nälkään kuolleina vankileireillä. Tähän vastataan, että kuolihan ihmisiä punaisen terrorinkin seurauksena, mutta heidän kokonaismääränsä oli kuitenkin alle 20 % punaisten puolella kuolleista eli vaajat 5.200 henkeä. Itse kansalaissodassa kaatuneiden määrät olivat sevästi pienemmät eli punaisten puolella 5.200 ja valkoisista 3.414 henkilöä.

Oli siis luonnollista, että katkeruus kyti vielä pitkään työväestön keskuudessa varsinkin, kun heitä pidettiin pitkään toisen luokana kansalaisina. Yllättävää kyllä punaiset saivat häviöstään huolimatta läpi keskeisemmät tavoitteensa eli työaikalain ja 8 tuntisen työpäivän sekä torpari- lain, jonka seurauksena noin 55.000 tarparia itsenäistyi omiksi tiloikseen. Tilanne rauhoittui pikkuhiljaa pahimpien änkyröidem paettua sodan seurauksena Neuvosto-Venäjälle ja maltillisten voimien päästyä demaripuolueen johtoon.

Kuitenkin vielä 30-luvun alkupuoli oli ankaraa aikaa työväestölle, kun Lapuan liike jylläsi pahimmillaan kyydityksineen ja muilutuksineen. Liikkeen lakkauttamisen jälkeen ääri- kansallisuus aatetta piti yllä v. 1932 perustettu Isänmaallinen Kansanliike IKL, joka kuitenkin poiketen Lapuan liikkeen toimista pitäytyi edistämään tavoitteitaan demokraattisin keinoin ja saikin jalansijan aina eduskuntaan saakka. Puolue lakkautettiin välirauhanehtojen mukaisesti  fasistisena järjestönä v. 1944.

Toinen selkeä vaikutus Suomen kohtaloon ja itsenäisyyden säilyttämiseen sosialidemokraatti-sella työväestöllä oli Talvisota. Siinä Neuvostojohto laski menestyksensä sen varaan, että suuren ylivoimansa lisäksi se saisi puoleleen suomalaisen työväestön. Sitä kuvasti hyvin erityisesti ns. Terijoen hallituksen muodostaminen Otto Ville Kuusisen johdolla. Suomalainen maltillinen demarijohtoinen työväestö läksi kuitenkin vastustamaan maahan tunkeutujaa ja pelasti siten Suomen neuvostomiehitykseltä.

Kolmas tilanne, jossa sosialidemokraatit mielestäni pelastivat Suomen oli sotien jälkeinen ns. vaaran vuosien vaihe. Kommunistit olivat sodan jälkeen voimansa tunnossa ja provosoivat mm. masinoimillaan korpilakoilla yhteiskuntarauhaa. Kommunistien kiihotustoiminnan vastusta- misessa sosialidemokraatit olivat keskeisessä asemassa. Olen kuullut kaupunkilegendana seuraavan tapahtumien kuvauksen:

Kuopion kaupungintalon juhlasalissa pitivät kommunistit jonkin tason valtakunnallista kokousta jossakin vaiheessa noita 40-luvun lopun vaaran vuosia. Juhlasalissa on puusäleikköjen takana kattovalaisimet, joita hyödyntäen demarit kuuntelivat ja äänittivät kaupungin talon vintiltä käsin kokouksen kulkua. Siten he saivat tietoonsa kommunistien tulevat suunnitelmat   ja saattoivat kohdistaa vastatoimensa kommunistien suunnitelmien torjuntaan. Pitipä legenda paikkansa tai ei niin varsin hyvin sosialidemokraatit onnistuivat mitätöimään kommunistien aikeet.

Tunnetuimmat kommunistien aikeiden estämiset olivat kenties sosialidemokraatti Aare Simosen toimet sisäministerin ominaisuudessa, kun hän määräsi poliisit lopettamaan Arabian tehtaan lakon v. 1948 ja elokuussa 1949 Kemi Oy:n lakon  samoin toimin. Niistä hän sai lisänimen sapeli-Simonen, kun lehtikuvissa ratsupoliisien käyttämät piiskat olivat näyttäneet sapeleilta. Kaiken lisäksi Kemin kahinoissa kuoli kaksi lakkolaista, josta kommunistit saivat lisää vettä myllyynsä.

Noihin aikoihin liittyvät itseni ensimmäiset muistikuvat poliittisesta kiihkoilusta. Silloin perheemme asui Kelloselässä aivan rajan pinnassa isän ollessa töissä pohjoisen radanrakennus- työmaalla. Sielläkin tuntuivat kommunistien masinoimat provokaatiot. Muistan hyvin, kun 6 vuotiaana poikasena kuuntelin aikuisten keskusteluja aiheen tiimoilta. Erään korpilakon yhteydessä tilanne kiristyi jo uhkailujen asteelle, kun isä ei suostunut jäämään laittomana pitämäänsä lakkoon vaan uhkailuista huolimatta meni normaalisti töihin.

Äidin kanssa jännäsimme koko päivän mitä tuleman pitää ja helpotus oli suuri, kun isä palasi työajan päätyttyä terveenä kotiin. Uhkailuistaan huolimatta kommunistit eivät olleet tulleet työmaalle rähinöimään. Seuraavana aamuna edellisenä aamuna lakkoon menosta uhonnut  paikallinen kommunistien “lakkokenraali” ilmoitti suureen ääneen lakon päättyneen lakkolaisten voittoon. Isän kysyessä häneltä: “mitäpä lakolla voitettiin?” Oli vastaus lakoninen: “Me voitettiin lakko!” Ja menetitte yhden lakkopäivän palkan tietämättä edes minkä vuoksi lakkoilitte oli isän vastaus. Uhoaminen päättyi siihen.

Perheemme osalta vaaran vuodet päättyivät kesäkuun alussa -51, kun isä sai siirron keski-Suomeen Suolahden – Haapajärven rautatierakennukselle. Silloin muutimme Saarijärvelle keskelle kauneinta Suomea. Samalla häipyi mielestämme viimeisetkin sodan pelotteet, kun Kelloselässä koko ajan maastossa vaanineet saksalaisten sinne kylvämät miinat eivät muuton mukana seuranneet mukanamme. Isä totesikin, että sota oli ollut osa hänen elämäänsä syksystä -39 alkukesään -51 eli reilut 11 ja ½ vuotta.

Tuona aikana Suomea oli johtanut neljä presidenttiä: Kyösti Kallio, Risto Ryti, C.E.G. Manner- heim ja Juho Kusti Paasikivi. Suomen ja Neuvostoliiton välille oli solmittu vuosiakymmeniä voimassa ollut yya-sopimus, jolla sovittiin maiden välisestä ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta. Sotien jälkeisestä painostavasta asemasta huolimatta maa selvisi jaloilleen maksoi aikanaan raskaat sotakorvaukset ja valmistautui järjestämään olympiakisat kesällä -52.

Se oli valtava voimainponnistus sotien rajusti köyhdyttämältä maalta. Minä tunsin vakaasti, että sosialidemokraattinen työväestö oli vahvasti nostamassa Suomea kehittyneeksi länsimaiseksi demokratiaksi vaikka kommunistit pyrkivät kaikin keinoin heittämään kapuloita kehityksen rattaisiin. Ei siis liene kovin suuri yllätys, että poliittinen suuntaukseni on säilynyt samana läpi vuosikymmenien, kun olen itse kokenut tuon vaiheen Suomen historiassa.

PS. Olisin kiitollinen, jos joku voisi joka vahvistaa tai kumota tuon salakuuntelu-legendan kommentoimalla blogiani ainakin siltä osin.

Satunnainen huomioitsija

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit

  • plokkariukki

    Sos.dem- perinnön saaneena jouduin melkoiseen ristiriitaan ajatusteni kanssa jo pari vuosikymmentä sitten, erosin puolueesta. Demareista vasemmalla olevaa väkeä pidin melkein “venäläisinä”. Olin mieltänyt demarit työväen, duunareiden puolueeksi ja sitäkään se ei enää mielestäni ollut. Puoluetta johtivat liian “viisaat”, koulutetut miehet, joku nainenkin, jotka hyvin pitkälle ajoivat vain omia etujaan ja palkkioitaan, työväen henki oli hävinnyt. Ammattiyhdistysliike pelasi pirstaloituneena ja sitoutuneena johtajiensa tarkoitusperiin. Itsekin ajauduin (pääsin) työnantajan rooliin. Tässä piilee “vanhanaikaisen” puoluepolitiikan ongelma. Harva enää edes haluaa olla “vain” duunari, vasemmistolaisuudesta puhumattakaan. Ennen jopa ammatit periytyivät esim. tehdas-kotipaikkakunnallani. Ei ole enää työläisiä, porvareista puhumattakaan. On näitä harkimoita ja muita takin kääntäjiä, loikkareita joka puolueessa. Harva edes kuuluu puolueisiin, kun ei ole selkeitä poliittisia linjauksia ja ei sitouduta mihinkään. Jokainen puolue pyrkii vaalien alla miellyttämään näennäisesti kaikkia äänestäjiä. Kun vaalit on ohi, pieni porukka eri puolueiden napahenkilöista päättää miten toimitaan 2–3 seuraavaa vuotta ja sitten aletaan taas kohta miellyttämään seuraavissa vaaleissa ehkä äänestäviä. Vanha puoluepolitiikka ei enää toimi, eikä palaa, se on historiaa. Ikävintä tässä sekamelskassa on se, ettei politiikka, yhteisten asioitten hoitaminen, kiinnosta muita kuin pyrkyreitä ja omaan napaan tuijottavia “meidän” väkeä. Lopputulos: Heikot sortuu elontiellä, herrat sen kun porskuttaa!

  • Anssi Rajasärkkä

    Kiitos kommentistasi plokkariukki. Samat havainnot olen tehnyt itsekkin nykyisestä poliittisesta menosta. Ainoa ero
    sinuun on se, että minä edelleenkin yritän pitää demareita
    poliittisena kotinani vaikkei se aina helppoa ole ollutkaan.
    En kuitenkaan voi hyväksyä näitä kaiken maailman loikkareita
    jotka tavoittelevat joka rakosessa vain omaa etuaan. On nyky menossa meillä vanhan linjan aatteellisilla demareilla kestä- mistä

  • Eino J. (maallikkona)

    Niinpä, jälleen mukavasti pohdittu
    Demarit olivat edellä aikaansa, tai että eduskuntaan heitä valittiin runsaasti, joten mm. Oskari Tokoi oli maailman ensimmäinen sosialistinen pääministeri 1917. Tai porvarillinen yhteiskunta ei vielä ollut valmis jakamaan valtaansa köyhälistölle, tai demokratiaan muutenkaan.

    Kysymykseesi salakuuntelusta en tiedä vastausta, mutta Kuopion Työväenyhdistyksen historiasta se saattaisi löytyä. Myöhemmin kommunisteiksi kutsutut valtasivat yhdistyksen kun heitä oli otettu yhdistykseen kasvutoivossa runsaasti uusina jäseninä. Ehkäpä luottavaisin mielin – sinisilmäisesti.
    Valta ja omaisuus palautui demokraateille KTY:ssä vasta kun kommunismi maassa kiellettiin. (ulkomuistista muistellen – paas kahtoon)

Jätä kommentti

*