Tänään, oikeana Juhannuksena isäni täyttäisi yhdeksänkymmentä vuotta, voimat eivät kuitenkaan riittäneet. 18-vuotias isäni vartioi Joensuussa kevään 1944 aikana sotavankeja, jotka purkivat pakkasessa leipälimppuja junasta. Joku pudotti takin alta piilottamansa limpun, ja sääntöjen mukaan hänet olisi pitänyt ampua, isä käänsi selkänsä hetkeksi, ja mies oli kadonnut kuten limppukin. Sitten tuli siirto Syvärille sillanpääasemaan.
Juhannuksena 1944 taistelut riehuivat kovimmillaan myös Laatokan pohjoispuolella, Maaselän (Aunuksen ) Kannaksella.
Oli luovuttava Syväri-joen eteläpuolella olleesta sillanpääasemasta. Taistelut riehuivat kenraali Blickin mukaan yhtä kovina kuin Kannaksella. Maasto oli pääosin linnoittamatonta, hyökkääjälle edullista tasamastoa.
Porukoita lyötiin hajalle; eräs mies menetti hermonsa ja ölisi äänekkäästi niin, että piti uhata ”turpiinlyönnillä”, jos ei vaikene. Linjoille päästyä majuri aikoi ampua ”ölisijän” – piti tätä karkurina. Isä puolusti miestä toteamalla, että tältä meni hermot. Majuri oli miettinyt hetken, ampuminen jäi. Toisen kerran naapurin pikakivääri ampui repun riekaleiksi, ja maataistelukoneet, ampuvat myös taaksepäin, keksivät alastomat (luvattomat) uimarit ja tanssittivat katajapuskien ympäri. Nietjärvellä venäläiset pysäytettiin. Aliupseerikoulua tarjottiin pariinkin otteeseen, toisen vei umpisuoli ja toisen innon puute.
Kotiutusta ei tullut, vaan sotareissu jatkui Tornion maihinnousulla, siis tavan laivat ilman aseistusta kuljettivat miehet Tornioon saksalaisia vastaan.
Sieltä palavan Rovaniemen kautta pohjoiseen, joulua vietettiinkin Lätäsenojoen tuntumassa Käsivarren Lapissa. Kerran kysyin isältä, mikä sota-ajasta on jäänyt päällimmäisena mieleen. Se oli tuo joulu 1944 Lapin syvässä pakkaslumessa, märät varpukoivut eivät palaneet teltan kamiinassa, makaavamallisessa, puuroa ei ollut tai jos oli, se oli jäässä, oli hyvin kylmä, saksalainenkin ampui ärhäkkäästi hyvin linnoitetusta Sturmbock -asemastaan.
Huhtikuussa 1944 Suomi oli vapaa saksalaisista. Kansallista veteraanipäivää vietetäänkin Lapin sodan päättymisen aikaan 27.4. Kuitenkin isä Eino palveli kolmisen vuotta rajavartiostossa, siihen aikaan sellaista ei arvostettu, joten hän sai tilaisuuden siirtyä kotiseudulleen valtion kuorma-autonkuljettajaksi asuen kotitilallaan.
Isä oli hyvin otettu siitä, että molemmat pojat ja vävy ovat reservin upseereita. Sihti oli kyllä veteraanilla kohdillaan vielä tuossa kuusikymppisenä. Vaikka isä ei aseeseen tarttunutkaan, ei metsästänyt, mutta luonnossa liikkui taitavasti ja mielellään. Sain kerran houkuteltua hänet ampumaradalle. Pienoispistooli Hi Standart veti kello seitsemään, mutta kohdistusammuntojen jälkeen hän ampui 45/50 ja minä 43, vaikka tunsin aseen paremmin Kun kotitilankin työt oli tehtävä, vapaa-aikaa levolle jäi liian vähän. Niinpä sydän alkoi oireilla kuten monella muullakin veteraanilla, onneksi hyvä hoito tavoitti ajaoissa. Kuitenkaan en kuullut isäni koskaan valittavan mistään, osasi arvostaa sitäkin vähää, mitä oli. Isäni kuoli 12 vuotta sitten.
Hyvää Juhannusta (oikeaa)
Ari Niemeläinen
Isäni syntyi heinäkuussa -26 ja oli menossa rintamalle kun sota loppui. Oman kertomuksensa mukaan oli päästä hengestään Lappeenrannan pommituksissa tällä matkalla. Oli ilmeisesti katkera ja pettynyt loppuikänsä kuolemaansa asti, kun ei päässyt oikeasti isänmaata puolustamaan, kun miltei kaikki kaveritkin kerkesivät kahinoihin, osa jopa jäi sille reissulle. Pojasta polvi parani, pääsi ja meni sotijoiden joukkoon tai väliin, miten sen ottaa, Lähi-Itään. Ei saanut rauhaa hän siellä aikaan, ”soti” kai huonosti. Tuli nähtyä sekin, olisin kai ollut isäni tapaan pettynyt ellen olisi vähäistä lusikkaani siihen soppaan työntänyt. Äidiltäni jos olisin lähtiessäni lupaa kysellyt, hän olisi sanonut, sinäkinkö menet sinne itsesi tapattamaan. Hänen ensimmäinen aviomiehensä kaatui -44, sillä jossakin! Meitä on tämmöisiäkin.
Pauli Karppinen
Enpä perheellisenä itse voinut edes harkita rauhanturvaajaksi hakeutumista, vaikka aina on kiinnostanut, Hyvä kun pääsit ja menit.
Mun käsitys on, että nää, jotka ei kerenneet sotaan olivat vain kovin kateellisia siitä ”sädekehästä”, jonka veteraani oli hankkinut kuolemanpelossa eläen, sitähän ei muualla ymmärretty. Jos ajattelet sotamies Hauhiaa Tuntemattomassa sotilaassa, niin nappi otsaan ”sankarpojalle”. Länsirintamalta ei mitään uutta -romaanissa lyödään vetoa, kuinka kauan tulokas elää.
Englannissa ym. muissa maissa kuuluisien aristokraattisten sukujen pojat tahtoivat vapaaehtoisesti ensimmäisen maailmansodan ”lihamyllyyn” mukaan, missä hyökättiin vuoronperään tasamaastossa saksalaisia vastaan mm. Ypresissä ja monessa muussa paikassa, pahimmillaan niin, että 60000 miestä meni päivässä, silloinen kenraali sai kunniamerkkejä. Eipä siitä tiedetty lähtiessä. Meillä Marski seurasi tappioita, ja puuttui niihin.
Ari Niemeläinen
Vielä kommentoisin tuota rt-reissua sen verran, että itsellänikin oli tuolloin 6 ja 11-vuoden ikäiset lapset. Silloisen kokemuksen perusteella harkitsisin tarkemmin lähtöä nimenomaan perheellisen näkökulmasta. Sinänsä reissu oli avartava ja mielenkiintoinen, mutta perheelle ei niinkään helppo nakki!