Äiti, miksi lääkäri ei halua auttaa minua?

Ylä-Savon nuoret ja lapset vetävät huumeita enemmän kuin koskaan. Ainakin, jos on uutisointeja katsominen.

Mistä tämä voi kertoa?

Moni kansalainen syyttää tilanteesta vapaata kasvatusta ja vanhempien tietämättömyyttä. Toki on totta, että herättäähän se epäilyksiä vanhemmuuden kyvyistä, jos nuori ja jopa lapsi on hyvän tovin käyttänyt huumeita, eikä vanhemmilla ole ollut siitä mitään aavistustakaan.

Mutta.

Nuorten ja lasten elämään kuuluu niin monia muitakin aikuisia ihmisiä päivittäin, että luulisi myös heidän huomaavan käytöksessä ja olemuksessa muutoksia siinä vaiheessa, kun kuvioon on astellut kovatkin huumeet.

No on helppoa sanoa, että miksi kukaan ei ole huomannut, saati puuttunut nuoren huumeiden käyttöön. Minua taas puolestani ihmetyttää, että mikä saa nuoret ja jopa lapset käyttämään huumeita. Joo, on olemassa nuoria, jotka hakevat jännitystä elämään ja houkutus kokeilla on niin suuri, että langetaan kokeilemaan ajatuksella Eihän se haittaa, jos kerran kokeilee. No kyllä se haittaa, mutta nuorethan kokevat olevansa kuolemattomia. Kaverikin kokeili, eikä sille käynyt kuinkaan. No toisille käy ja toisille ei. Joillekin se ensimmäinen kokeilu voi olla se viimeinen, mutta samalla myös viimeinen päivä elossa.

Minä en pidä sattumana sitä, että sitä mukaa, kun nuorten ja lasten pahoinvointi on lisääntynyt ja helpotuksia haetaan päihteistä, niin saamaan aikaan  Ylä-Savon SOTE:lla on pienentynyt niin resurssit kuin osaaminen neurologisten häiriöiden tutkimisen, toteamisen ja kuntoutuksen suhteen. Tästä kertoi jo vuosi sitten KYS:in foniatrian sosiaalityöntekijän kommentti: Minulla herää aina suuri huoli siinä kohtaa, kun kuulen, että meille ohjattu lapsi on Ylä-Savon SOTEN alueelta, koska hän tietää, että sieltä ohjataan Kuopioon senkin takia, että Iisalmella ei ole tarjota heidän lapsilleen mitään tukea kasvuunsa, jos siihen tarvitaan jotain erityisosaamista. Ja tämä sama ilmiö näkyy tosiaan ympäri Suomea.

Sen pohjalta, että minulla on eri ikäisiä nepsylapsia tiedän, että koko ajan on meininki mennyt siihen, että nepsylapset siirretään todella herkästi heille kuuluvan hoitotahon sijaan sosiaalitoimen asiakkaiksi. Sillä paikataan ja peitellään sitä faktaa, että varsinaista nepsyosaamista ei ole läheskään tarpeeksi tarjota, mutta voidaan sanoa tehneensä jotain, kun kotiin tyrkytetään perhetyöntekijöitä opastamaan vanhempia vanhemmuuteen.

Hyvät ja osaavat vanhemmat hakevat lapsilleen tarvittaessa nepsyosaamista. He myös osaavat kasvattaa ja hoitaa lapsiaan. Siitä voi olla todisteena esimerkiksi se, että se ns. tavis sisarus voi vallan hyvin, vaikka on kasvatettu ihan samoilla opeilla millä on yritetty kasvattaa sitä nepsysisarusta. Jos esimerkiksi sillä perhetyöntekijällä ei ole minkäänlaista nepsyosaamista, niin hänet lähetetään aivan turhaan perheen kotiin ihmettelemään.

Sen sijaan se perhetyöntekijä voisi olla hyödyksi, vaikka perheessä, jossa on kaikki yöt ja päivät huutava koliikkivauva, että vanhemmat saisivat hetkeksi ihan vaikka vain vapauttaa kätensä vauvan hyssyttelyltä. Itse asiassa tuntematon ihminen on aina vain rasite erityislapsiperheelle, koska nepsylapset menevät sekaisin niin helposti kaikesta normaalista poikkeavasta. Se ei välttämättä näy silloin, kun se joku ammattilainen on kotona käymässä, mutta sen jälkeen, kun ulkoovi sulkeutuu hänen lähdettyä, niin koko ilta voi mennä yhdeksi helvetiksi.

Voi myös kuvitella, että jos perheessä tai suvussa on huonoja kokemuksia sosiaalitoimesta ja vanhemmat, sekä lapsi ohjataan oitis suotta asioimaan ja saamaan tukea sitä kautta, niin innostus hankkia tukitoimia lapselle voi lakata kuin seinään. Nepsylapset eivät kuulu sosiaalitoimen huoleksi, mutta valitettavasti he usein jopa tarjoutuvat paikkaamaan terveydenhuollon puutteita, eikä tilanne pääse kohenemaan, kun sitä ei ole pakko tehdä.

Mutta.

Nepsyosaaminen on AINA tervetullutta koteihin, joissa asustaa neurologisia kehityshäiriöitä. Joka päivä tehdään uskomattomaton määrä valituksia myös AVIIN ympäri Suomen sen vuoksi, että vanhemmat saisivat taattua erityislapselleen lainkin määräämät tukitoimet. Mutta siihen, että voit vaatia tukitoimia, sinun pitää saada hankittua erityislapsellesi diagnoosi ja niin pitkään, kun niitä vitkutellaan ja jätetään selkeällekin nepsylapselle antamatta, niin sitä vähemmän tarvitsee myös varmistaa resursseja heidän hoitamiseen ja tukemiseen terveydenhuollon kautta.

Luulempa, että monikaan ei tiedä, että jos lääkäri on todennut, että oppilas tarvitsee avustajan esimerkiksi kouluun, niin laki sanoo, että se on myös hommattava, vaikka se olisi kuinka vaikeaa toteuttaa. Jos esimerkiksi lasten neurologian lääkäri toteaa, että lapselle on taattava toimintaterapiaa, niin se on järjestettävä. No niin pitkään, kun vanhemmat eivät saa edes lähetettä lapselleen sinne neurologian lääkärille, niin ei tarvitse murehtia siitä, että tarvitsisi lisätä resursseja esimerkiksi siihen toimintaterapiaan. Sama pätee muihin erityislasten tukitoimiin.

Nepsylapsien hoidossa ei myöskään valitettavasti päde mikään aikaraja sille, että missä tahdissa asiat pitää alkaa tapahtumaan ja saada ns. päätökseen. On olemassa liian monia lapsia ympäri Suomen, jotka kerkiävät ahdistua, masentua, syrjäytyä ja lannistua ennen kuin he saavat diagnoosit. Mikä karmeinta, niin noista oireista usein syytetään vanhempia. Heitä, jotka hakivat jopa 10 vuotta nepsyosaamista lapselleen ja näkivät mitä tuhoa odottaminen ja turhautuminen toi, niin lapselle kuin vanhemmallekin. Se odottaminen ja epätietoisuus rikkoo kokonaisia perheitä.

Siinä vaiheessa jo, kun erityislapsen vanhempi hakee tutkimuksia ja osaamista lapselleen hän voi olla ihan loppu. Vanhempi on ensin ehkä vuosiakin sinnitellyt, koittanut keksiä keinoja olla hyvä ja kehittävä vanhempi lapselleen ja vastassa on ensimmäisenä epäilys siitä, että osaatkohan olla vain vanhempi. Monen tekisi mieli repiä kysyjältä silmät päästä. Ei ole helppoa myöntää, että ne omat konstit ei toimikaan sen kuopuksen kohdalla, vaikka hyvinhän hän kasvatti esikoisenkin samoilla opeilla.

Mitä sanktioita ammattilaiset sitten saa siitä, että he omalla toiminnan hitaudellaan aiheuttavat jopa peruuttamatonta tuhoa lapselle ja nuorelle?

Eivät mitään.

Jos vanhempi jättäisi noteeraamatta sen, että lapsen kehitys ei ole normaalia, että lapsi tarvitsisi erityistätukea kasvuunsa ja se jatkuisi 10 vuotta, niin mitähän voisi tapahtua?

Luultavasti lapsi ei olisi edes viettänyt 10 vuotis synttäreitään kotona, vaan sijaiskodissa tai lastenkodissa.

ADHD:n hoidossa käytetään lääkityksenä amfetamiini johdannaisia lääkkeitä.

Ei tarvitse omata paljoakaan päättelykykyä, että onko diagnosoimattomat ADHD nuoret ja lapset herkempiä hakemaan helpostusta huumeista kerran koettuaan sen autuaan tunteen, kun päässä voi tuntua hetken oudon normaalillekin. Minulle sen tunteen toi teininä alkoholi ja se koukutti oitis. Onneksi huumeet eivät ikinä minua kiinnostaneet, enkä ole niitä koskaan edes kokeillut, mutta voin ihan rehellisesti kertoa, että jos minusta ei olisi tullut äiti vuonna 2009, niin olisin joko kuollut tai kaduilla töhöttävä juoppoakka. Se, että minulla todettiin mm. ADHD ja asperger piirteet aikuisiällä auttoi antamaan itselleen armoa ja ymmärsin miksi olin niin hukassa lapsena ja teininä itseni kanssa.

Päihteet tuovat helpotusta aivoille, jotka eivät toimi normaalisti ja siitä neurologisissa häiriöissä on nimenomaan kyse, AIVOT EIVÄT TOIMI NORMAALISTI! Siihen eivät auta halit, pusut, kehut, tsempit, ruokavalio, uni, puhtaus, turvallinen koti ja aikuiset. Toki, jos nuo edellä mainitut asiat eivät ole kunnossa, niin nepsylapsi voi oireilla vahvemmin, mutta vaikka hakisit kuun taivaalta lapsellesi, niin se ei vie neurologisia haasteita lapsestasi pois.

Sinä ammattilainen, joka toimit perheiden kanssa, kuuntele ja usko vanhempien näkemyksiä siitä miltä heidän lapsensa vointi ja kehitys vaikuttaa heidän mielestään. Älä lähde väheksymään vanhemman näkemystä. He ovat oman lapsensa parhaimpia asiantuntijoita, et sinä.

Sinun tehtäväsi on tukea ja tarjota erityislasten vanhemmille mahdollisimman nopealla aikataululla tutkimuksia, tukea ja kuntoutusta. Siinä vaiheessa, kun sinä kohtaat erityislapsen vanhemman ensi kertaa, hän on kohdannut ne kertomansa äärimmäisen stressaavat tilanteet kymmeniä kertoja päivittäin. Joka päivä ja on kohtuutonta, että vanhempien näkemyksiä ei oteta todeksi edes silloin, kun ne ovat kestäneet jopa sen 10 vuotta.

Voitteko kuvitella terveydenhuollon ammattilaiset ympäri Suomen saavat jättää jopa 10 vuodeksi lapsen ja vanhemmat sinnittelemään erityispiirteiden kanssa, eivätkä he joudu siitä edelleenkään minkäänlaiseen vastuuseen?

Sen sijaan he saavat yhä jättää auttamatta vanhempia erityislastensa kasvatuksessa ilman minkäänlaisia sanktioita, mutta ennen kaikkea minua kylmää se ajatus, että he voivat jättää lapsia pärjäämään erityishaasteidensa kanssa ilman, että ne lapset saisivat edes lähetettä tutkimuksiin.

Silti vanhemmille kyllä muistetaan valistaa miten paljon merkitsee vuosikin lapsen kehityksessä. No, entäs, jos se lapsi ei kehitykään normaalisti ja ei saa tukea siihen?

Ei meistä erityislasten vanhemmista kaikki jaksa, eikä osaa valittaa AVIIN saadakseen tarvittavat tukitoimet erityislapselleen, eikä siihen kenenkään pitäisi edes joutua. Heidän pitäisi saada voida keskittyä nauttimaan lapsestaan kaikkineen piirteineen. Samalla turvaten mahdollisimman valoisan elämän rakkaalle lapselleen.

Tiedän, että eivät terveydenhuollon työntekijät voi monesti mitään sille, että resurssit ovat todella rajalliset, eikä avoimia virkoja saada aina täytettyä, mutta ovatko he myöskään kovaan ääneen vaatineet enemmän varoja, osaamista ja resursseja erityislasten hoitamiseen?

Heidän pitäisi tehdä se erityislasten vanhempien puolesta.

Miksi?

Se auttaisi erityislapsia ja heidän vanhempia ihan eniten.

Nimimerkillä:  Kuusi vuotta siihen meni todistellessa Ylä-Savon SOTE:lle, että lapsellani todella on ADD ja hän tarvitsee nepsyosaamista.

Me olemme onnekkaita, että siihen meni näin ”vähän” aikaa.

Jätä kommentti

*