Digitaidot uudelle tasolle

Olin onnekas ja pääsin työvoimakoulutukseen, joka parantaa minun digitaitoja.

Monesti ajatellaan ehkä, että nuoret henkilöt hallitsevat digitaidot ja maailman hyvin. Minä en, vaikka en nyt niin kovin vanhakaan vielä ole. Kuulun vielä siihen sukupolveen joiden kotona ei automaattisesti ollut tietokoneita, eikä nettiä. Ensi kosketukseni tietotekniikkaan oli se, että hämmästeltiin opettajanhuoneen ihmeellistä suurta mööpeliä, jonne opettaja teki jotain hienoja merkintöjään. Tuon ihme vekottimen vieressä oli vieläkin suurempi möhkäle, josta sai taiottua paperille tekstiä. Ihmeellistä, etenkin ala-koululaisen silmissä. Emmepä tuolloin arvanneetkaan mitä tuleman pitää.

Puhelimina toimivat lankapuhelimet ja numerot muistettiin ulkoa. Toisin kuin nykypäivänä. Jos ei saatu kaveria puhelimella kiinni, niin silloin otettiin pyörä alle ja poljettiin kaverin ovelle kysymään, että leikitäänkö. Nykyisin se saatetaan tuntea, ehkä jopa tungettelevana ilmestyä ykskaks oven taakse. Kännykät olivat halkoja ja niitä oli harvalla. Ainakin meillä maalla, Rautavaaralla.

Muistan milloin ja missä näin ensimmäisen varsinaisen matkapuhelimen. Se oli koulukyyditystä hoitavalla taksikuskilla ja siinä sitten taas ihmeteltiin, että mistä hän on tuollaisen löytänyt. Tovin päästä oli muotia, että mitä pienempi kännykkä, niin sitä hienompaa. Jälkeenpäin nähdessäni noita antiikkivehkeitä olen ihmetellyt, että miten niillä on voinut edes näppäillä numeroita. Ja numeroita niissä tosiaan alkuun osassa vain olikin. Tekstiviesti toimintoja ei alkuun ollut kaikissa näissäkään hienoimmissa uutuuksissa.

Kännykät olivat pitkään vain aikuisten käytössä. Oli ihme, jos ala-koululaisella oli oma matkapuhelin. Vielä ylä-asteellakaan niitä ei kaikilla ollut. Minäkin sain ensimmäisen oman kännykkäni vasta lukiossa, ehkä toki niiden viimeisten joukossa. Ei ollut tarvetta, eikä valloillaan ollut niin vahvasti sitä, että Minunkin pitää saada puhelin, kun kaverillakin on. Pakko myöntää, että minä jopa nautin teininä siitä, että kun kylillä liehuttiin, niin vanhemmat eivät saaneet minua kiinni. Lopulta tämä johtikin siihen, että sain ensimmäisen puhelimeni. Onnea myös se, että silloin ei ollut somea, jonne laittaa kuvia ja päivityksiä töppäilyistään. Vanhempiakin hävetti ehkä hieman vähemmän, kun eivät joutuneet lukemaan meidän tempauksia paikallisesta puskaradiosta.

Sitten, kun ylä-aste koitti, niin olihan se ihmeellinen näky, kun oli luokkia, joissa oli valtavasti niitä isoja ihme mööpeleitä, tietokoneita. Sitä ihan aidosti teininä ihmeteltiin, että miten niitä käytetään. Nykyisin jopa päälle kaksi vuotiaatkin osaavat lärätä kännyköitä ja tietokoneita.

Tietokoneidenkin koko on pienentynyt huomattavasti. Muistan, kun lukiossa kannettiin olkapäät kipeinä lainakannettavia kotiin, mutta olihan ne silti aikansa hienouksia. Ja ne levykkeet joihin tallensit yömyöhään pakertamiasi tutkielmia tietysti toisinaan hajosivat repussa, eikä niiltä juurikaan saanut pelastettua niitä tietoja. Ei, kun uusiksi.

Kosketusnäytöllisen ja netillisen puhelimen minä sain mieheltäni 26 vuotiaana, ihmeellistä sekin. Ainakin tovereiden mielestä. Esikoiseni oli siinä mielessä ehkä onnekaskin. Sitä tuli kyläiltyä ja ulkoiltua kieltämättä paljon enemmän kuin nykyisin.

Sitten, kun minullekin tuli ensimmäinen älypuhelin, niin olin ehkä hieman hukassa sen kanssa. Facebook oli minulla toki ja sinnehän tuli alkuun laitettua jatkuvasti mobiilikuvina lähes joka asiasta tilannekuvia. Noloa näin jälkikäteen ajateltuna. Sitä oli näin asperger piirteisenä innoissaan siitä, että sain keinon olla sosiaalinen ilman paineita, mutta todellisuus on satua ihmeellisempää ja ajan saatossa huomasin, että överiksihän se meni, enkä osannut olla sopivasti sosiaalinen. Todellisuuden taju häviääkin helposti netin ihmeellisessä maailmassa.

Sitä myös helposti erehtyy luulemaan, että omaa hyvät atk taidot, kun osaa lärätä nettiä ja lisäillä kuvia facebookiin, ehkä käyttää hieman wordiä ja  powerpointia, mutta etenkin nykypäivänä tietotekniikka ja digimaailma uudistuu sellaisella vauhdilla, että vaati oikeasti työtä, että pysyt ajan hermoilla.

Työelämän vaatimukset kasvaa ja mitä enemmän osaat käyttää digilaitteita ja erilaisia ohjelmistoja, niin sitä parempi. Ei ole ihme, jos on vaikeaa kypsemmällä aikuisiällä kamppailla avoimista työpaikoista, koska kanssa kilpailijana ovat nuoret, jotka ovat lähtökohtaisesti syntyneetkin digiaikaan. Minä olen päälle 30 vuotias, eikä minullakaan ei ole juurikaan muuta osaamista tietotekniikasta ja digiosaamisesta kuin ne perusohjelmat, joilla aikoinaan väsäsimme viime tingassa lukion esseitä ja tutkielmia.

On onni, että on olemassa ihan työvoimakoulutuksia, joissa niitä taitoja opetellaan. Mekin, jotka emme ole syntyneet digiaikaan saamme eväitä päästä kilpailemaan avoimista työpaikoista. Nykypäivänä, kun lähes jokaisessa työssä tarvitaan vähintään perustason digitaidot. Se on ymmärrettävää ja on hienoakin, että digi on tullut myös osittain helpottamaan työntekoa. On helpompaa lähteä opettelemaan työpaikkojen erilaisia ohjelmistoja, kun ne perustaidot ovat hallussa.

Innolla odottain mitä kaikkea uutta sitä vielä oppiikaan ja porukkamme on mainio. Muistan miten pakko pullaa oli aikoinaan atk-tunnit ja kuinka tylsää tunneilla oli. Nykypäivänä digimaailma tarjoaa kankeiden ja tylsien ohjelmistojen lisäksi paljon hauskuutta, joka tuo keveyttä opiskeluun. Ikinä ei ole liian myöhäistä oppia digitaituriksi ja uskon, että se tulee avaamaan uusia ovia elämässä. Samalla, kun saa tutustua mukaviin uusiin ihmisiin, niin mikäs sen kivempaa.

Ehkä digi ei olekaan aina se paha asia ja nyt on aika hypätä sen maailmaan.

 

 

 

Jätä kommentti

*