Erityisyyttä vai kasvatuksen puutetta?

Olen aiemminkin avoimesti kertonut siitä, että meillä on perheessämme erityislapsia.

Minun isoimpia voimavaroja on ollut netin vertaistukiryhmät, joissa on vanhempia ympäri Suomen maan.

Toisaalta, koska olen pienestä lähtien ollut persoona joka kantaa myös toisten huolia, niin vertaistukiryhmien keskustelut jäävät painamaan mieltäni ja haluaisin keksiä niihin jonkun ison yhden ratkaisun.

Suurin huoleni on ollut se, että kun vanhemmat monta vuotta sinniteltyään arjessa viimein pääsevät lapsensa kanssa arvioihin, niin käteen jää lähes aina jonkin asteinen pettymys.

Toki se osaltaan johtuu myös siitä, että toiveena on löytää joku pikainen helpotuskeino arkeen kaiken kärsimyksen jälkeen, niin vanhemmille, mutta ennen kaikkea lapselle.

Silti liiankin usein kokemuksissa toistuu se, ettei vanhempien huolia lapsensa kehityksen suhteen ota kukaan täysin tosissaan ja ne lähtökohtaisesti kyseenalaistetaan.

Kukaanhan ei varmasti halua myöntää, ettei omilla konsteillaan pärjää lapsensa haasteiden kanssa ja se, että turvaudutaan ammattilaisten puoleen on se viimeinen keino.

Kun vanhempi yhteistyössä neuvolan, päiväkodin ja koulun kanssa tuo huolia esille, niin sen pitäisi olla jo merkkinä siitä, että takana on hyvät ja kehitystä tukevat vanhemmat.

Silti ensimmäinen asia jonka hekin joutuvat kohtaamaan on se, että heidän vanhemmuustaidot oitis kyseenalaistetaan ja ne tullaan kartoittamaan.

Toki se on aivan ymmärrettävääkin, että  poissuljetaan kuviosta, ettei syynä ole kotiolot, mutta se voi olla äärimmäisen loukkaavaa sen jälkeen, kun itse on koitettu vuosia pähkäillä tekeekö itse vain jotain väärin ja kaikki keinot on käytetty arjessa.

Aikani seurattua vanhempien tuskaa siitä, että miksi neuvolat, lääkärit, perheneuvolat, eikä joskus edes omat sukulaisetkaan usko, että heidän lapsensa voisi olla erityislapsi heitin eräässä vertaistukiryhmässä idean.

Entäs, jos he kirjoittaisivat nimettöminä kokemuksiaan taisteluista tuulimyllyjä vastaan ja minä järjestäisin niistä luennon. Kutsuisin sinne mm. terveydenhuollon, päiväkotien, sekä koulujen työntekijöitä kuulemaan mitä on erityisarki kotona.

Ehdotin, että katsomon penkeille laitettaisiin yksittäisiä huolia, joita yleisön pitäisi lukea mikrofoniin ääneen.

Lopulta olisin kertonut, että ne kaikki voisi olla yhden potenttiaalisen erityisvanhemman huolia yhden ainoan vuorokauden sisältä ja hän sinä iltapäivänä olisi voinut kuulla esimerkiksi perheneuvolasta, että heillä meni niin kivasti leikkien tämä 45 minuutin aika, niin ei heidän mielestä ainakaan ole syytä pyytää lähetettä lasten neurolle tutkimuksiin.

Veikkaan, että olisi tullut aika hiljaista luentosalissa.

Se mihin tämä suuri ideani kaatui ei ollut todellakaan se, etteikö moni olisi pitänyt haavettani hyvänä ja ennen kaikkea tärkeänä.

Päinvastoin, sain paljon kiitosta ja kannustusta, että olen ylipäätään tuollaista miettinyt itsekin suur- ja erityislapsi arkea pyörittävänä äitinä.

Luennon ja mahdollisen yhteistuumin koottavan erityislapsien vanhemmuus kirjan toteutuminen alkoi hiipua juuri siksi, että niin monille meistä arjessa on jo niin paljon muutenkin kuormittavia tekijöitä, ettei aikaa ja voimavaroja ole saada edes yhdessä äänemme kuulumaan.

Olen itse ollut sekä epäonninen, että onnekas sen suhteen, että miten hyvin olen saanut tutkimuksia ja tukea erityislapsillemme.

Osaan eläytyä siihen tunteeseen todella hyvin, mitä on, kun sitä omaa näkemystä lapsesta ei välttämättä osata ottaa tosissaan.

Kieltämättä lukiessani samankaltaisia kokemuksia tunnen toisinaan vihaakin siitä, että miksi ammattilaisetkaan eivät aina käsitä sitä, että se 45 minuuttia on huomattavasti lyhyempi aika havannoida lasta kuin vaikka 5 vuotta 24/7.

En tosin tykkää tuntea vihaa, enkä haluaisi lukea muidenkaan kokevan sitä silloin, kun haluttaisiin tuntea nimenomaan ymmärrystä ja tukea.

Sen vuoksi olen yhä toiveikas siitä, että vielä joku päivä seison yleisön edessä kertomassa tarinoita, jotka pitää tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.

Tarinoita, joita ei niiden päätähdet jaksa enää kertoa sitä 100. kertaa.

Peläten, että kaikki kaikuisi kuuroille korville, taas.

Jätä kommentti

*