Hyvän mielen tempaus

 

Pyörittelin pitkään mielessäni, että mitä kivaa ja hyvää voisin pitkästä aikaa tehdä.

Minut on kasvatettu sen verran perinteitä kunnioittavaksi, että käyn säännöllisesti hautausmaalla.

Lapseni kysyi minulta sankarihautausmaalla, että voiko niille sotilaille sanoa jotain. Vastasin, että voihan hän vaikka kiittää heitä kaikesta. Lapseni teki niin.

Hölmistyin, kun hän jatkoi kiittelyä myös muiden edesmenneiden kansalaisten hautakivien kohdalla. Sitten kuitenkin mietin, että miksikäs ei voisikin.

Ennen autolle palaamistamme sain kertoa ainakin kymmeniä kertoja, että minkä niminen henkilö lepäsi kunkin hautakiven kohdalla. Tuskastumisestani huolimatta vastasin, koska onhan äärimmäisen hienoa, jos pieni ihmisen alku omaa vielä kyvyn ja halun tietää menehtyneistäkin ihmisistä edes nimen ja kiittää häntä. Kuollutta tuntematonta ihmistä.

Jo syksyllä muistelin jouluperinnettä käydä haudoilla.

Mikäs sen ihanampaa kuin sormet kohmeessa yrittää raapia tulitikkuja syttymään ja aina tulee se hyisevä tuulen puuska joka sammuttaa tulen. Tikutkin tietysti alkavat olla loppu. Toivottavasti joulupukki tuo villasukat, että saat lämmitettyä lumihangessa kahlaamisesta paleltuneet jalkasi.

Mutta hahaa! Tuostapa aatostelusta syntyi joulutempaus ideani.

Tänäänkin kävimme lasten kanssa hautausmaalla viemässä kynttilän, mutta sitä ennen harrastimme hyötyliikuntaa ja hapen haukkaamista. Purimme autoomme lastatut lumikolat ulos ja aloimme tehdä polkuja hautausmaalle.

Ihan koko hautausmaata emme toki saaneet käytyä läpi, mutta edes osan ettei ihmisten tarvitseisi kahlata lumessa päästäkseen edesmenneiden rakkaidensa luo.

Myös sankarihautausmaa sai omat polkunsa jokaisen rivistön väliin. Olin haljeta ylpeydestä, kun nuo pienet miehen alut kokivat niin tärkeäksi tehdä urheiden sotilaiden luokse pääsyn helpommaksi.

Toivottavasti tempauksemme tuo iloa edes muutamalle ihmiselle. Kai me veimme vain kiittämisen sanoista tekoihin.

En tiedä, mutta minähän ennen tempaustamme mietin, että onkohan se ihan ok, että menemme ominpäin noin kolailemaan.

Nyt ajattelen, että onneksi toteutimme sen, koska siitä tuli itselle hirmu hyvä mieli, liikuntaa, happea, yhteinen opettavainen projekti ja kuten lapsenikin sanoi urakan jälkeen:

Oli kyllä tosi kivaa!

 

 

Jätä kommentti

*