Itsenäiset nykyvanhemmat

Odotin lääkärille häpeästä ja syyllisyyden tunnosta luimussa. Tunsin itseni pahimman luokan luuseriksi. Työtiimini ja perheeni petturiksi.

On tämäkin. Miksi en muka jaksa sellaista, jota muut tekevät arkisin päivittäin? Miksi kroppani ja mieleni petti minut juuri tärkeimmäillä hetkellä? Olisinko jaksanut vielä hetken, jos olisin vain yrittänyt enemmän? Oliko oikein luovuttaa ja alkaa pelastamaan itseään, kun muut hukkuvat elämässään työmäärän alle? Saanko ajatella nyt vain itseäni? Onko se oikein? Olenko huono ihminen?

Näinkin kevyitä asioita kerkesin ylikierroksillani käydä läpi siinä muutaman minuutin aikana istuessani ja tuijottaessani tyhjyyteen kuin päässäni ei tapahtuisi mitään. Todellisuudessa tosin päässäni käy liiankin vilske. Ajatuksia sinkoilee taas miljoonittain päällekäin ja ahdistaa, kun en saa niistä yhdestäkään kiinni. Saati, että kykenisin tekemään mitään järkevää ja keskittymään.

Pahinta on, että voi vaan kuvitella miten tuollainen vaikuttaa viiden lapsen suurperheeseen, joten oli aika alkaa karsia kuormaa jostain pois ennen kuin alkaisi muutkin ympärilläni oireilla. Luonnollisesti perheestään ei niin vain luovu, joten jäin sairaslomalle töistäni.

Siinä minä odotin lääkärille selkäkivuissa, ahdistuneena ja uupuneena.

Halusin vajota maan alle. Kunhan ei tulisi tuttuja, joille selitellä miksi olin menossa lääkärille, kun hävettää ihan tarpeeksi muutenkin.

Seurassani istui pari vanhusta. Kai se oli heidän elämän tuoma viisaus ja lempeys, joka sai minut avautumaan huomaamattani heille, että taisin haukata liian ison palan kakkua, kun kuvittelin jaksavani hoitaa työt, viisi lasta ja kodin, kun selkä ja kieltämättä mielikin alkoi antamaan periksi.

Rehellisesti sanoen odotin, että lohdutukseksi he kertovat tarinoita siitä, että miten rankkaa ennen vanhaa oli tähän päivään verrattuna, mutta ei.

Pappa vieressäni hymyili hetken lämpimästi, katsoi minua suoraan silmiin ja lausui viisaasti:

Meilläpä olikin aina isovanhemmat apuna. Nykyisin vanhemmat joutuu pärjäämään yksin ilman, että heillä on koko ajan isovanhemmat auttamassa arjessa, eikä isovanhemmat edes kerkiä niin auttelemaan lastenhoidossa, kuin ennen, koska he ovat töissä ja ne työt ovat muualla.

Se oli aikoinaan itsestään selvyys, että lapset kasvatettiin porukalla, eikä kenenkään tarvinnut pyytää apua, vaan se olisi ollut ihan häpeä, jos joku olisi jäänyt yksin. Talkoolla sitä muutenkin kaikki tehtiin, toisin kuin nykyisin.

Seurassa ollut mummo lisäsi siihen, että hänellä oli vain kaksi lasta ja silti hänestä tuntui joskus vanhemmuus raskaalta ja sinulla niitä on viisi, niin teet vain oikein, jos olet päättänyt nyt hengähtää töistäsi. Niitä kerkiää tekemään sitten, kun jaksat. Lapset ja perhe ovat niitä tärkeimpiä.

Huomaamattani aloin noiden ajatusten vaihtojen jälkeen armahtaa itseäni kokemastani syyllisyydestä. Olin jopa varovaisen ylpeä siitä, että olin menossa myöntämään ihan lääkärille, että nyt ei jaksa. Kroppa ja mieli hankaa vastaan.

Voi, kumpa me saataiskin tietoomme enemmänkin noita tuollaisia elämänviisauksia, joita vanhemmilla ihmisillä on. Miten paljon ymmärtäväisempiä me toisiamme kohtaan olisimmekaan. Oppisimme, ettei kaikkien tarvitse pystyä samaan mitä toinen, vaan jokainen tehkööt parhaansa ja sen pitäisi riittää. Jokaiselle olisi paikkansa ja häntä arvostettaisiin olisipa se mikä hyvänsä. Emme itse vaatisi itseltämme liikoja. Osaisimme pyytää apuja silloin, kun sitä tarvitsemme.

Vielä mahtavampaa olisi, jos meidän ei tarvitsisi sitä edes varsinaisesti pyytää, vaan palattaisi ajassa taaksepäin.

Aikaan, jolloin oli jo lähtökohtaisestikin häpeä jättää toinen pärjäämään yksin.

Aikaan, jolloin ei kyselty Kai sinä iteki sait siitä hyvästä jotain, etkä tehnyt hölömö ilmaista työtä?

Vaan Vieläkö siellä tarvittais apuja?

Minä voin tulla auttamaan, koska hänkin auttoi minua.

Puhutaan, että vanhuksien mielenterveydelle ja heidän yksinäisyyden ehkäisylle olisi hyväksi, että viettäisimme enemmän aikaa yhdessä yli sukupolvien.

Minä henkilökohtaisesti ajattelen, että se tekisi hyvää meille, jotka yritämme tehdä kaiken ja mahdollisimman tehokkaasti katsomatta ympärillemme, että mikä lopulta olisi elämässä tärkeintä.

Etsiä se omanlainen polku, jonka varrella on itselle rakkaita, tärkeitä ja ihasteltavia asioita.

Elää ja rakastaa.

 

 

 

 

 

 

Kommentit

  • seija sanaleikkimökistään

    Kiitos kauniista, viisaasta ja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta.
    Jaksamista, armollisuutta ja iloa elämääsi!

  • Sanna Oksman

    Kiitos itsellesi! ❤ Eiköhän tämä tästä helpota kunhan löydän sen oman polkuni, jota kulkea. Hirmuinen halu olisi tehdä joskus työtä joka olisi intohimoni ja merkityksellinen, mutta tosiaan nyt on aika keskittyä paranemaan itse, tukemaan meidän erityislapsia ja touhumaan taaperoiden kanssa. ❤

Jätä kommentti

*