Menetys

Rakkaan ja läheisen ihmisen menetys sai minut pohtimaan, että osaanko todella arvostaa sitä mitä minulla on.

Surun keskellä sitä alkaa hakea lohtua kaikesta siitä mikä on hyvin.

Olin meinannut taas lipsua siihen, että olisin sokea näkemään sen, miten paljon hienoja asioita ympärilläni tapahtuu päivittäin.

Minua alkoi hävettää. Läheiseni olisi tahtonut ja osannut elää oikein, mutta silti hän menehtyi. Jos en alkaisi pyrkiä itsekin hyvään elämään ja arvostamaan sitä, niin mikä oikeus minulla olisi olla edes elossa.

Sen sijaan, että olisin pistänyt ranttaliksi ja pistänyt Elän joka päivän täysillä vaihteen päälle, minä rauhoituin.

Aloin harjoitella hetkessä elämisen taitoa siten, että istahdin kaikessa rauhassa sohvalle lukemaan kirjaa. En ollut tehnyt, niin todella pitkään aikaan. Olin ajatellut olevani laiska, jos en koko ajan vain puunaisi huushollia sen repsottaessa.

Lukuhetkeni keskeytyi monet kerrat siihen, kun lapseni kömpivät syliini. Ei se mitään. Siinä me sitten istuttiin yhdessä. Nautimme toistemme läheisyydestä kaikessa rauhassa.

Huomasin ajattelevani, että kuinka ihanaa onkaan, kun he yhä haluavat innolla käpertyä syliini ja siitä pitää nyt nauttia, koska vielä sekin päivä koittaa, kun haikeana voin vain muistella näitä hetkiä.

Mitä elämän tuhlausta olisikaan ollut, jos olisin tuonakin hetkenä hikipäässä stressaantuneena ja kirosanoja mutisten jynssännyt lattioita. Hätistellen lapsia etemmäs ja syyllistänyt heitä, kun ovat taas sotkeneet.

Siinä silitellessäni lapseni hiuksia pohdin, että voisinko minä hyvin, jos olisin sellaisessa työpaikassa, jossa olisi sellainen pomo kuin minä olen lapsilleni.

Sinut olisi laitettu työtehtäviin joihin sinulla ei vielä olisi lähes minkäänlaisia valmiuksia. Silti sinulta odotettaisiin mallisuorituksia ja kun et niihin kykenisi, niin saisit jatkuvaa nalkutusta osaksesi.

Kauheaa! Olen ollut aivan hirveä välillä arjessa, vaikka olin kuvitellut tekeväni palveluksen lapsilleni opettamalla joka käänteessä miten ja mitä tehdä just oikein. Miksi se minun tapani toimia olisi ylipäätään juuri se oikea? Siksikö, että niin minullekin aikoinaan opetettiin?

Lapsille ei ole suotu mahdollisuutta ottaa perheestään lopputiliä, niinpä minun on muutettava tapojani toimia heidän kanssaan.

En ole hirviö ja teen toki hyviäkin asioita heidän eteensä ja rakastan heitä valtavasti, mutta aina on vara parantaa.

Miten tuon oivalsin?

Lukemalla netistä miljoonia hienoja neuvoja asiantuntijoilta ja kukkahattutätien keskusteluista? Läräämällä puhelimella loputtomasti googlesta lasten kasvatus oppaita?

En, kunhan aloin pohtia omaa vanhemmuuttani silitellessäni lapseni pehmeitä hiuksia. Katsellessani koululaisten huoletonta leikkiä. Jutellessani leikki-ikäisen poikani kanssa niitä näitä. Ihastellessani taaperon nappisilmiä.

He ovat onnellisia, vaikka minä vain istuin sohvalla, enkä hössöttänyt heidän eteensä mitään. Juuri siksi he olivatkin onnellisia. Minä olin siinä. Heidän rakas äiti osasi olla siinä hetkessä läsnä ja heitä varten.

Kuinka nöyräksi vetääkään ajatus siitä, että minä voin ollakin viime kädessä se, jota he eniten tarvitsevat.

Eivät kodinhoitotaitoja, rahantajua, itsenäistymistä, eikä edes puhumisentaitoa.

Minun täytyy oppia luottamaan, että elämä kantaa aikanaan lapsiani, vaikka he eivät laittaisikaan juuri oikealla tavalla astioita tiskikoneeseen.

Sen oppimisen aika on myöhemmin.

Nyt opetellaan vasta ihmisyyden taitoja. Siinä on minun viidelle pikku ihmistaimelle aivan tarpeeksi ja niitä taitoja oppii ihminen läpi elämänsä, kuten minäkin nyt, lasteni kautta.

Minulle on suotu aikaa ja taitoja siihen. Olen siitä kiitollinen, enkä pidä sitä itsestäänselvyytenä.

Rakastan ensimmäistä kertaa aidosti elämää.

Sen kuolema minulle opetti, vaikka sen hinta olikin suuri suru.

Toivon, että osaan kasvaa paremmaksi ihmiseksi, ennen kuin taas kohtaamme uudestaan läheiseni kanssa, niin hän saa aikanaan ottaa minut ylpeänä vastaan.

 

 

 

 

Jätä kommentti

*