Paniikkihäiriö

Olin jo lapsena ahkera kirjoittamaan ja minulla oli monta kirjekaveria. Olin siis postitoimiston vakioasiakkaita.

Yksi kerta en vain enää jostain syystä uskaltanut mennä postin sisälle tai itseasiassa en kyennyt nousemaan edes autosta ulos.

Muistan hokeneeni itkua pidätellen, että haluan lähettää kirjoittamani kirjeen serkulleni, mutta minä en vain pysty millään liikkumaan paikaltani minnekään. Halusin vain piiloutua autoon.

Tilannetta vain pahensi se, että äitini osasi vain huutaa minulle kiristäin, että “Jos, et vie kirjettä itse postiin, niin sitten saat olla lähettämättä sitä!” Ymmärrän äitini tuolloisen reaktion, koska olinhan suoriutunut ennenkin tuosta hommasta vallan hyvin ja hymyissä suin, joten kai hän vain ajatteli minun saaneen jonkun hankaluuskohtauksen.

Jatkoin tuosta pakottamisesta huolimatta itkua ja anelua, että voiko äiti nyt tämän kerran auttaa, vaan hän ei auttanut ja kirje jäi postittamatta.

Minusta äitini teki kuitenkin oikein, kun pysyi kannassaan eikä antanut periksi.

Yhä kuitenkin tunnen vahvana muistoissani sen miten avuton ja lohduton olin, kun en itsekään ymmärtänyt, että mikä minuun iski tuona päivänä. Mistä se pelko ja ahdistus tuli ykskaks mieleeni ja miksi.

En kyennyt antamaan selitystä käytökselleni, koska en osaa vielä näin aikuisenakaan täysin selittää mistä kaikki johtui.

Sen tiedän yhä, että hankala en tahtonut olla eikä se ollut uhmaa.

Olin vain jotenkin hetkellisesti hukassa, hämilläni ja peloissani. Kuten vielä nyt aikuisenakin, joskus enemmän ja toisinaan vähemmän.

Olen ottamassa viimein askeleen kohti selityksien polkuja.

Haastan omat pelkoni, että pääsen viimein postittamaan kirjeeni.

Jätä kommentti

*