Pimeän aika

Meillä on ollut pitkä ja pimeä syksy.

Muistan kuulleeni jo lapsena aikuisten puhuvan, että ” Niinhän se tahtoo olla, että niin ne nuo hullut aina syksyisin ja keväisin tuppaa sekoamaan. ”

Ihmettelin tuota tokaisua ja hämilläni katselin aiheesta keskustelevia suuria aikuisia. Imin noita elämänviisauksia itseeni kuin pesusieni vettä.

Ajattelin, että nyt osaan sitten itsekin varoa noita sekoavia hulluja noina tiettyinä vuodenaikoina.

Ykskaks minä hieman hätäännyin. Mistä minä tunnistan hullun ja mitä ne sitten tekevät seotessaan päästään. Mitä sekaisin oleva pää ylipäätään tarkoittaa?

Päätin kuunnella vieläkin tarkemmin itseäni viisaampia ja vanhempia. Painaa mieleeni kaiken faktan, jotta osaisin varoa itsekin.

” Sehän meni lopulta narun jatkoksi. ” Mitä ihmeellistä siinä on, jos pitelee narun päästä kiinni? Hypinhän minäkin hyppynarulla.

“Niin ja sen emäntäkin kävi sitten mutkan hourulan kautta.” Hourula? Onkohan se joku aikuisten leikkipaikka kerran siellä on kuulemani mukaan muitakin höpsähtäneitä aikuisia. Höpsähtäminen kuullostaa hauskalle.

“Sehän niiden sukulainenkin on vähän samaa sarjaa vaan pysyy täysissä voimissaan, kunhan muista ottaa joka aamuiset “vitamiininsa”. ”

Muistan yhä sen päivän jolloin minulle valkeni, että on olemassa niin kauheaa henkistä pahaa oloa, ettei edes kaikki vahvat ja viisaat aikuisetkaan sitä kestä.

Olin kyläpaikassa. Minua pyydettiin puhelimeen. Kuulin itkun keskeltä sanat ” Anteeksi, minä en vain jaksa enää. Olet rakas. Hyvästi. ”

Puhelun loputtua muistan saaneeni sanottua vain ” Minua alkoi nyt kyllä stressata.” En varmastikaan tuolloin edes ymmärtänyt, että mikä sana olisi parhaiten kuvannut tuon hetkistä tunnettani. Kunhan vain jotenkin yritin viestittää kyläpaikan aikuisille, että mieleni oli järkkynyt. Sain vastaukseksi ettei lapsi voi olla stressaantunut. Siispä vaikenin ja jatkoin leikkiäni.

Tuo tarina päättyi sen hetkisestä epätoivosta huolimatta onneksi niinikään hyvin.

Minä pyrin aina kohtaamaan ja kohtelemaan masentunutta niin, että hymyili tai itkipä hän, niin minä uskon hänen henkiseen tuskaansa.

Jokaisella on myös oikeus olla mieli maassa eikä tarvitse näytellä onnellista, jos ei vain kerta kaikkiaan hymyilytä eikä ilahduta elämässä mikään.

Yhden moraalisen velvollisuuden minä aina kuitenkin masentuneelle esitän vaikka se sillä hetkellä hänestä tuntuisikin kohtuuttomalta ja epäreilulta vaatimukselta. Pyydän sitä vaikka se ei lopulta vaikuttaisikaan lopputulokseen. Vaatimukseni koskettaa etenkin masentuneen läheisiä.

Masentunut tietää miten epäinhimillistä on kärsiä masennuksesta, surusta ja ahdistuksesta. Sellaista tuskaa ei toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen, saati läheiselleen.

Siispä vaikka tuntuisi kuinka raskaalle taivaltaa täällä niin periaatteesta kiellän masentunutta kuolemasta. Se toisi läheisille sen samanlaisen tuskan kannettavaksi, kohtuutonta.

Itsensä saa ja pitääkin antaa luovuttaa, mutta vasta siellä aikuisten leikkipaikan ovella.

Nähkäämme toisemme tämän syyspimeydenkin läpi. Ollaan toisillemme heijastimia, jotka tekee meistä näkyviä hennoissakin valon välähdyksissä.

Jätä kommentti

*