Terveisin entinen kiusaaja

Koulukiusaaminen on ollut viime aikoina paljon tapetilla, etenkin Vantaan tapahtumien vuoksi.

Termi koulukiusaaminen on lähtökohtaisesti väärä, koska on fakta, että jos lasta kiusataan koulussa, niin kiusaaminen ei rajoitu vain koulurakennuksen ja pihan sisälle, vaan kiusaamista tapahtuu myös vapaa-ajalla. Etenkin nykypäivänä, kun eletään somenaikakautta.

Usein kiusaajat ymmärrettävästi lynkataan samantien. Tottakai, onhan kiusaaminen rikos toista ihmistä kohtaan. Olipa se sitten sitä pahoinpitelyä tai sanallista solvaamista. Tämäkin on epäkohta joka pitäisi nostaa esille. Ei ole olemassa kiusaamista, joka ei rikkoisi toisen ihmisen hyvinvointia ja jokaisella pitäisi olla oikeus saada olla ja elää rauhassa ja onnellisena.

Lapsilla ei ole kykyä erottaa samalla tavalla hyvänmaun naljailua ja ilkeän toiminnan rajaa, kuten aikuisilla. Olemmehan toki nähneet myös senkin, että se kyky puuttuu meiltä monelta aikuiseltakin. Ei tarvitse kuin lukea somen aikuisten kommentointia erilaisiin lehtiartikkeleihin. Maisa Torppa ansaitsee kaiken pahuuden maailmassa, kun on niin kevytkenkäinen blondibimbo. Mitä sitten, vaikka Tukiainen on ryhdistäytynyt ja tulossa äidiksi. Juoppo mikä juoppo. Politiikan kommentoinnista puhumattakaan. Äitylit. Naistenhuone. Mitä näitä nyt kaikkia onkaan. Paikkoja, joissa meistä fiksuimmatkin sortuvat solvaamaan toisia ihmisiä, kiusaamaan. Erittäin hyvää esimerkkiä jälkikasvuillekin.

No, mutta nyt asiaan.

Minä olen ollut lapsena kiusattu, mutta vieläkin enemmän kiusaaja.

Nautinko kummastakaan roolista?

En.

Miksi sorruin myös kiusaamaan?

Sen kerron teille avoimesti nyt. Tämä on minun oma tarinani menneisyydestäni.

Minulla oli ala-asteella muutama hyvä ystävä. Pyörimme paljon yhdessä, vaikka tulimmekin eri taustoista. Siinä mielessä onnekkaat lähtökohdat, että ei silloin 90 luvun maaseudulla eritelty jengiä vanhempien tilipussin perusteella. Kaikki koettiin omat kipuilumme maailman muutoksien edessä.

Tai niin me luulimme.

Kunnes minä itse koin, että olen huonompi kuin muut.

Perhemme ei nyt varsinaisesti ollut rutiköyhä. Kaikki perustarpeet saatiin. Turvaa, ruokaa, lepoa, puhtautta ja kiva maaseutupihapiiri, jossa juosta ja kasvaa.

Alkoi murros. Maatiloja alkoi putoilla yksi toisensa perään EU:hun astellessamme. Me kuuluimme samaan kastiin. Osa jatkoi tilojen pitoja. Olin jo lähtökohtaisestikin suruissani siitä, että miksi juuri meidän lehmien pito päättyi. Olinhan rakastanut hoitaa meidän sarvipäitä.

Muistan miten hämilläni olin, kun kaverit alkoivat puhua, että miksi olet niin tyhmä, että teet maatilatöitä ilmaiseksi, etkä vaadi siitä palkkaa, eihän hekään tee kotihommia ilmaiseksi ja kun saa palkkaa, niin voi ostaa itselleen isommasta kaupungista kaikkea kivaa itselleen.

Muistan senkin, miten häpeissäni pyysin 10 pennisen vanhemmiltani navettahommien päätteeksi. Ihan vain sillä, ettei kaverit enää pitäisi minua tyhmänä. Koin, että miksi pyytää palkkaa siitä, että saa ruokaa pöytään ja maatilan pitohan on meidän perheen yhteinen elämäntyö. Vanhempani toki maksoivat sen 10 penniä, mutta he eivät tiedä ehkä tänäkään päivänä, miten häpesin ottaa sen vastaan.

Sitten siihen miten polkuni kohti kiusaajan roolia lähti aluilleen.

Pikku pennosilla ei toki mitään hienouksia osteltu ja saimme toisinaan minulle vaattteita hyvän ystäväni perheeltä. Heillä oli vielä lehmiä ja olin kieltämättä siitäkin hieman harmissani. Olin toisaalta iloinen siitä, että sain hienoja ja cooleja vaatteita ystävältäni. Toisaalta pelkäsin, että mitä, jos hän paljastaisi kaikille koulussa, että ne päälläni olevat vaatteet ovatkin häneltä.

Eräs päivä se toteutuikin.

Joku koulukaverini kehui päälläni olevaa paitaa. Kerrankin minuun kiinnitettiin huomiota ja koin itseni kauniiksi. Se ei ollut todellakaan mikään pikku juttu tytölle jolla oli inhoamansa pinkin rillit päässä. Rautaa suu täynnä, eripari silmät ja iso nenäkin keskellä naamaa.

Muistan yhä sen hetken, kun hyvä ystäväni tokaisi kaikkien kuullen välitunnilla, että Kai tuo Sannan paita on hieno, kun hän sai sen minulta.

No kaikkien innostus lakkasi ja koin itseni huijariksi toisten silmissä, kun niin koreilin toisen antamilla käytetyillä vaatteilla.

Suru siitä jäi niin kalvamaan, että se alkoi muuttua inhoksi ystävääni kohtaan, eikä tilannetta helpottanut se, että hän vain sai ja sai yhä kaikkea hienoa. Vauhti oikeastaan jotenkin kiihtyi. Vanhempansa tuntuivat hukuttavan hänet kaikkiin hienouksiin.

Aloin pikku hiljaa keksiä milloin mitäkin henkisiä kiusaamisen muotoja. Kai se oli jotain kostoa. Viimein tilanne meni siihen, että meidän vanhemmat istuttivat meidät kotipaikkani keittiön pöydän ääreen ja sanoivat jämäkästi, mutta lempeästi, että nyt tytöt jutellaan, että mikä teitä vaivaa.

Kukaan ei siis osoitellut sormillaan ketään, eikä syytellyt ketään, vaan he vain halusivat tietää, että miksi aiemmin, niin läheiset ystävykset ovat niin hukassa toisistaan ja miksi ystäväni on niin surullinen koko ajan.

Aikamme istuttuamme pöydässä myönsin kiusanneeni ystävääni ja pyysin anteeksi. Se ei ollut todellakaan helppoa, mutta jo se helpotti niin ystäväni kuin minunkin oloani.

Nostan hattua meidän molempien vanhemmille, että he olivat niin rohkeita, että uskalsivat nostaa suoraan kissan pöydälle ja se tapa jolla he sen tekivät oli niin hieno, että siitä kannattaisi ottaa kaikkien mallia. Muistan sen rauhallisuuden ja turvan tunteen pöydän äärellä.

Pienet lapset uskalsivat puhua, kun aikuiset viestittivät, että mitä tahansa taustalla onkin, niin ei ole mitään hätää ja ketään ei haukuta. Oltiin kasvokkain, eikä hoidettu tilannetta esimerkiksi kirjoitellen kärkkäästi wilman välityksellä. Ei vieritetty vastuuta koululle yhden opettajan setvittäväksi, vaan molempien osapuolien vanhemmat kantoivat vastuun oman lapsen käytöksestä aivan itse. Unohtamatta sitä, että lapsi itsekin tottakai joutui kohtaamaan tilanteen ja ne todella vaikeat tunteet.

Häpeän, surun, tekonsa myöntämisen, anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen.

Syitä kiusaamiselle emme kumpikaan silti kertoneet. Jotenkin aistin, ettei ystäväni edes halunnut minun niitä sen kummemmin avaavan. Välittyi viesti, että kun aikuiset saivat muutoksen alkuun, niin eiköhän me selvitellä loput itse keskenämme.

Myöhemmin syy tuolle selvisikin. Kerroin toki ystävälleni, että mikä kiusaamisen taustalla oli. Ystäväni taas puolestaan viimein avautui myös minulle.

Ystäväni kertoi, että hänen vanhempansa ostivat hänelle koko ajan kaikkea hienoa, ettei hän avautuisi kenellekään siitä, miten paljon hänen vanhempansa riitelevät kotona.

Häpesin viimeistään sitä, että olin kiusannut rakasta ystävääni juuri silloin, kun hän olisi eniten ystävänsä tukea tarvinnut. Sen sijaan vain pahensin hänen oloaan. Aivan kauheaa. Ei meidänkään lapsuus kotona ollut aina mitään riidatonta, joten tiesin, että miltä sellainen tuntuu. Sydäntäni riipaisi ja niin lujaa, että muistan sen häpeän vielä tänäkin päivänä kuin eilisen.

Lupasin, että siitä lähtien hänen ei tarvitsisi enää kokea kiusaamista minun takiani ja tuen häntä viimeiseen asti. Lopultaan siis me kaksi keskenkasvuista ihmistä sovimme asian kaikessa hiljaisuudessa keskenämme, eivätkä vanhempamme saaneet koskaan tietää, että miksi tilanne väistyi ja alkoi todellinen ystävyys.

Taisimmepa vielä teini-iässäkin itkeä kaulakkain pikku siidereissämme sitä, että mikä onni, että saimme uuden alun. Yhä tuolloinkin kerroin ystävälleni, että kuinka yhä häpeän tapahtunutta ja koen suurta nöyryyttä siitä, että hän kesti minua ja halusi olla yhä ystäväni.

Nyt, kun minulla on omia lapsia, niin olen tehnyt harvinaisen selväksi heille, että jos kuulen heidän yhtään kiusaavat ketään, niin minä tulen tekemään samoin kuin vanhempani. Laitan heidät kantamaan vastuun tekosistaan. Sen olen silti oppinut, että ketään ei pidä leimata kiusaajan rooliin loppuelämäkseen ja aina on olemassa ne syyt taustalla, eikä niitä saa esille, jos lähdetään liikkeelle raivolla ja syyttelyllä.

Jokaiselle täytyy suoda mahdollisuus myöntää virheensä, pyytää anteeksi ja oppia virheistään.

Esikoiseni aikoinaan kertoi ollessaan eskarilainen, että heidän ryhmään oli tullut uusi lapsi, joka alkoi kiusata muita ja hänellä oli kaksi apuriakin.

Aikani kyselin, että vieläkö jatkuu ja että mitä se poika sitten puuhaili.

Mietin mielessäni oitis, että ok, hän on uusi tulokas, niin voi kokea itsensä vielä ulkopuoliseksi ja hän hakee vain nyt paikkaansa vain väärällä tavalla.

Eräs päivä poikani kertoi, että toinen kiusaajan apureista oli myöntänyt hänelle, että hän ei haluaisi kiusata ketään, mutta se kiusaaja oli pakottanut hänet siihen. Oli uhannut lyödä, jos ei niin tee. Tuo apuri oli pyytänyt myös anteeksi pojaltani, että hän ei ollut uskaltanut olla kiusaamatta toisia.

Päätin, että me teemme diblomin tuolle apurille.

Kirjoitin siihen kunniamaininnan rohkeudesta, kiltteydestä, hyvästä kaveruudesta ja reiluudesta.

Lisänä oli kiitokset tämän lapsen vanhemmille siitä, että he ovat kasvattaneet hienon pojan, joka rohkeni asettua kiusaamista vastaan. Poika osasi myös myöntää oman syyllisyytensä ja pyysi rehdisti sitä suoraan anteeksi. Todellista rohkeutta.

Palkkioksi laitoin kolme muumitikkaria.

Päivät kuluivat, eikä kiusaamista enää ilmennyt. En tiedä johtuiko se siitä, että muutkin toivoivat saavansa muumitikkareita vai muusta, mutta muutos tapahtui positiivisen kautta.

Liian herkästi ja omastakin taustasta huolimatta kiusaaminen tuottaa minussakin rajun viha reaktion ja se on väärin. Pitäisi muistaa, että jokaisella meillä on tapahtunut ylilyöntejä lapsuudessa ja nuoruudessa, mutta niistä on opittu.

Avainkysymys onkin, että miten me aikuiset reakoidaan ja toimitaan tämän kiusaamisen kanssa. Sitä on aina ollut, tulee olemaan ja se saa koko ajan vain raadollisempia muotoja.

Aina ei toki auta ne yhteiset palaverit. Joskus voi tuntua, ettei mikään auta.

Sen minä tiedän, että kiusaajakaan harvoin voi hyvin. Hän saattaa kantaa isojakin taakkoja harteillaan ja oireilee kiusaamisen muodossa. Olitpa kiusaaja tai kiusattu, niin et voi hyvin ja aikuisten tehtävä olisi löytää keinot siihen, että lapset saisi myöntämään virheensä, pyytämään anteeksi ja muuttamaan toimintaansa.

Usein haetaan ääripäätä. Ollaan kaikki yhtä iloista suurta ystävysjengiä. Se ei  tule toimimaan. Kaikki ei vain pidä kaikista. Ei meitäkään aikuisia pakoteta toimimaan sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei vain yksinkertaisesti kemiat toimi. Toki se olisi ihanteellinen tilanne, jos niin olisi, mutta niin ei vain ole, eikä tule koskaan olemaan.

Minuakin joskus kiusattiin ja monesti ajattelin, että ei meidän tarvitsisi muuttua sydänystäviksi, mutta kunhan saisin olla rauhassa häneltä, niin se riittäisi minulle.

Askel kerrallaan, ei hetkessä ääripäästä toiseen.

Harvoin kiusaaja jää kiusaajaksi, vaan usein hänestäkin kasvaa normaali aikuinen, joka ei välttämättä edes itse ymmärtänyt omaa julmuuttaan.

Siksi myös kiusaaja tarvitsee edes sen yhden jämäkän, mutta lempeän aikuisen, joka heti ottaa kopin tilanteesta.

Minäkin joskus kiusasin, mutta ei se tee minusta hirviötä.

Se teki minusta ihmisen, joka osaa kertoa lapsilleen, että kiusaamisesta ei tule kuin paha olo ja myös sen, että jos siihen syntiin joskus syyllistyykin, niin aina on hyvä hetki myöntää tekonsa, pyytää anteeksi ja muuttua.

Kiusatun päätettäväksi jää antaako hän anteeksi ja hänellä on myös oikeus olla antamatta anteeksi, mutta virheensä myöntämisestä pitäisi myös palkita, eikä laskea vain häpeän ja syylllisyyden viittaa kiusaajan harteille loppu elämäksi.

 

 

 

Jätä kommentti

*