Tulevalle äidille

Odotatko maailmaan omaa pikkuista nyyttiä?

Olet varmasti saanut jo monta neuvoa tulevaan vauvaarkeesi.

Valmistellut kotia vauvallesi.

Pohtinut paljon sitä, että miten olisit maailman paras äiti rakkaallesi.

Stop!

Puhkaise kupla jo nyt.

Sinä olet antanut mahdollisuuden vauvalle syntyä. Jo se on valtavan epäitsekäs ja suuri asia, josta sinun tulee heti olla ylpeä jo tässä vaiheessa.

Olet luopumassa entisestä vapaammasta elämästäsi.

Itselläni on viisi lasta. Kolme niistä biologisesti yhteisiä aviomieheni kanssa.

Esikoiseni aikaan olin nuori yksinhuoltajaäiti ensimmäiset kolme vuotta ja myös odotin yksin.

Meillä on erityislapsia ja vaikka elämä on ajoittain raskastakin, niin olen ylpeä leijonaemo, joka haluaa valistaa tulevia vanhempia siitä mitä odottaa, jos oma lapsi ei olekaan ihan perusjantteri tai tytsy.

Vaikka erityisarjesta puhutaan jo paljon enemmän ja on olemassa vertaisryhmiäkin laidasta laitaan, niin todenäköisesti osaat alkaa kaivata niitä vasta sitten, kun olet jo hyvänkotvaa pohtinut onko lapsesi käytös normaalia ja turhautunut, kun pelkkä perusmeininki ei riitäkään edes vauvalle.

On harmillista, ettei mahdollisita erityisarjen haasteista ja pulmista kerrota jo etukäteen, vaan vanhemmat saattavat vuosikausiakin tuntea turhaan syyllityyttä siitä, että eivätkö he vain osaa hoitaa lasta oikealla tavalla.

Kun itse jo vauvaarjen ensimmäisinä kuukausina, etenkin nuorena yksinhuoltajana aloin pohtia, että miksi ihmeessä vauvani vain huutaa naama punaisena, kun vaihdan hänelle vaippaa ja vaatteita sain neuvolasta kommentin, että vauvat nyt vain on sellaisia toisinaan.

Kun vauvani oppi vähänkin kääntymään vaipanvaihto ja vaatteiden pukeminen hankaloitui entisestään.

Pilttiikään tultuaan lapsi ei olisi syönyt millään. Olin kuullut, että periksi ei pidä antaa, niinpä istuimme kaksikin tuntia vuoron perään huutaen toisillemme, että mikä on, kun ei maistu.

Ryömiä piti tietysti vimmatusti joka paikkaan ja purkaa aivan kaikki mitä vaan vähänkin irti sai.

Siirtymä tilanteet oli silkkaa helvettiä ja yksinhuoltaja, kun olin, niin luonnollisesti lapsi piti ottaa joka paikkaan mukaan.

Kun ääntä alkoi tulla suusta, niin hiljaista ei ollut kuin nukkuissa, jos silloinkaan.

Kumpa olisinkin tiennyt tuolloin niin ikään nauttia vauvaarjesta, koska taapero ja leikki-ikä se vasta jotain olikin.

Ne miljoonat pahat katseet, kun kirjaimellisesti painimme kaupan lattialla milloin mistäkin.

Päiväkodissa parista vuodesta eteenpäin kaikki sujuikin hyvin, kunnes oli taas siirtymätilanteen aika. Taistoa mennä ja lähteä.

Kaksi vuotta uskottuani neuvolaa, että lapset nyt vain on haastavia aloin silti epäillä jotain muuta olevan taustalla.

Sain silloisesta neuvolasta diagnoosin:

Kaikki johtuu vain siitä, ettei lapsella ole mieshahmoa elämässään.

Just.

Sattumalta se mieshahmo tulikin elämään siinä kolmen vuoden paikkeilla ja myös leikkikaveri, joka oli myös puuttunut ja vaikuttanut lapseni levottomuuteen, siis taas neuvolan mukaan.

Sama meno jatkui ja ontuvat sosiaalisettaidot ja tunteidenkäsittely ei tehnyt uusioperheen arjesta kovin herkkua.

Olen yhä kiitollinen miehelleni, kun kesti vuosia lapseni oikkuja tai nyt voisi jo viisaampana puhua oireita erityisyydestään.

Päiväkodissa ja koulussakin kaikki sujui yhä loistavasti, mutta hyvin suoriutuminen purkautui kotona yhä pahemmin.

Hymypatsaankin luokkansa äänestämänä saanut lapsi oli kieroutunut riidanhakuinen  pahanhenki kotona.

Lopulta tilanne kärjistyi siihen pisteeseen, etten enää nähnyt kaikkien noiden vuosien jälkeen muuta vaihtoehtoa, kuin ottaa itse yhteyttä perhesosiaalityöhön, että jos ei pian keksitä jotain, niin ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin se, että minun pitää luovuttaa oma rakas lapseni viisaampiin käsiin, koska ilmeisesti en vain osaa kasvattaa juuri tätä lasta oikein ja vain pilaan hänen elämänsä, sekä vaaranna sisaruksien tervettä kasvua ja arkea.

Lähes 9 vuotta luulin tekeväni kaiken vain itse väärin.

Kuinka monet huudot ja taistelut kerkesimmekään käydä läpi. Monetko itkut kerkesimme itkeä. Monen monta iltaa surin sitä kuinka olin taas sortunut olemaan huono äiti, kun en ymmärtänyt millään omaa lastani, vaikka kuinka yritin.

Sellaista mittari ei ole olemassakaan joka voisi mitata sitä henkistä kuormitusta, joka välillä tuntui jo fyysisestikin.

Lapsenikin oli jo ahdistunut, kun koululaisena ymmärsi, ettei hänen käytöksensä ja toimiminen ole normaalia. Hänkin halusi jo helpotusta itselleen. Halusi olla taas rakastettu.

Viime kesänä viimein saimme tutkimukset rullaamaan, diagnoosin ja tukitoimet kohdilleen.

Sain arkeen lapsen, jonkalaisen kuvittelin saavani silloin aikoinaan.

Meillä on hauskaa yhdessä.

Toki haasteita on yhä, mutta ei mitään ylitsepääsemättömiä ja uskon meidän lähenevän toisiamme aivan uudella tavalla.

Mikä ironisinta, niin omien adhd tutkimuksieni jälkeen ilmeni, että lapsi poloinen olikin perinyt osan piirteistään minulta. Ilmankos välillä leijonilla räiskyi.

Nyt olemme löytäneet keinoja arkeen. Ne niksit eivät löydy odottajan oppaista, eikä aina edes neuvolasta.

Miksi avauduin näin?

Siksi, että haluan kertoa sinulle tuleva äiti, että aina kaikki ei menekään kuin oppaissa, ohjeissa ja tuttavien tarinoissa. Ei edes vauvaarjessa.

Erityisyys näkyy, kuuluu ja tuntuu lähes aina jotenkin myös jo vauvaarjessa.

Jos vaistoat, ettei jokin lapsessasi ole normaalia käytöstä, niin tuo neuvolassa niitä havaintojasi esille, eläkä tyydy vastaukseen, että se nyt kuuluu vain asiaan.

Luota äidin vaistoosi ja kykyihisi.

Sinut on suotu tulla äidiksi ja niin on tarkoitettu tapahtua.

Erityisyys on jotain mihin, et voi juurikaan vaikuttaa, mutta sopeutua aina voi ja keksiä keinoja selviytyä haasteista.

On hyvä kevyesti perehtyä jo odotusaikanakin neurologisiin kehityshäiriöihin.

Ne eivät aina näy päällepäin ja ovat siksi, niin vaikeita neuvolankin huomata.

Tärkeimpänä havannointi keinona toimivatkin vanhempien käsitys lapsestaan ja hänen mahdollisista haasteistaan.

Mitä nopeammin haasteet tulee ilmi ja niihin saa tukea, niin sitä parempi, niin lapsellesi kuin koko perheelle, sekä mahdollisesti tuleville sisaruksille.

Ihanaa odotusaikaa ja sen voin vannoa, että tulet rakastamaan lastasi ylikaiken ja se rakkaus on juuri sitä mitä tuleva lapsesi eniten tarvitsee.

Rakkaudella jellonaemo.

 

 

 

Jätä kommentti

*