Mäkihyppy on talviurheilun aatelia

Muutun sohvaperunaksi aina kun televisiosta on luvassa mäkihyppyä. Näin on ollut jo neljäkymmentä vuotta, ainakin. Onneksi miehelläni on sama taipumus.

Juuri mäkihyppy on innostanut katsomaan talviurheilukisoja aina kuin vain on ollut mahdollista. Joitakin vuosia sitten Ylen kanavat eivät näyttäneet mäkihyppyä. Se oli harmi. Samaan aikaan suomalaisilla mäkihyppääjillä alkoi mennä huonommin – tai muilla mailla paremmin.

Yhdet maailmancupin kisat kävimme katsomassa Kuopiossa, Puijolla, ja sieltä muistoksi tyttäret saivat Janne Happosen nimikirjoituksen. Siitä on jo aikaa. Oli tosi kylmä, mutta innokkaasti heilutimme Suomen ja Saksan lippuja niin että sukulaiset Saksassakin huomasivat meidät.

Mäkihyppääjät tulevat ja menevät, ja monet nimet ovat jääneet mieliin. Jotkut jäävät onneksi pitemmäksi aikaa kansainvälisen tason kilpailuihin. Mäkihyppääjien kehittymistä on ollut ja on yhä hieno seurata. Mäkihyppy on talviurheilun aatelia, myös esteettistä katseltavaa.

Joka kerta peukutamme suomalaisille urheilijoille. Ja jos suomalaiset eivät pääse toiselle kierrokselle, siirtyvät peukut sympaattisimmalle tyypille.  Urheilijan persoonallisuus ja asenne vaikuttavat kotikatsomoonkin asti. Minulta vaatimattomat ja asialliset urheilijat saavat pluspisteitä. Huonosta suorituksesta suuttuvien ja ärtyneiden urheilijoiden pistesija taas laskee. Tästä esimerkkinä saksalainen Markus Eichenbichler. Hänen sukunimensä muuten tarkoittaa raudanjuojaa. Hänellä on temperamenttia, joka taitaa näkyä myös tuloksissa.

Saksalaiset selostajat ja mäkihypyn asiantuntijat ovat jo usean vuoden ajan jaksaneet ihmetellä ja harmitella Suomen heikentynyttä menestystä. He tuntuvat tietävän, että syynä tähän on ennen kaikkea  rahan puute. Joka ainoa kerta siitä puhutaan suomalaisen hyppääjän istuessa puomilla. He säälivät, että Suomessa ei riitä rahat lajin ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Selostamassa mainitaan usein mäkihyppääjälegendat Ahonen ja Jussilainen. Tässä vaiheessa toivotan onnea suomalaisille mäkihyppääjille ja toivon, että suomalaiset haastattelijat eivät olisi niin ankaria.

Saksalaisilla menee mäkihypyssä hyvin. Epäilemättä lähtökohdat ja olosuhteet ovat paremmat kuin Suomessa. Heillä on esimerkiksi omat naispuoliset fysioterapeuttinsa odottamassa joka hypyn jälkeen. Lisäksi olen kuullut, että monien hyppääjien, kuten Eichenbischlerin (poliisi), Freitagin (urheilusotilas) työ joustaa. Harva kansainvälisen tason urheilija enää voikaan pitää urheilua pelkästään harrastuksena.

Jätä kommentti

*