Kansainvälinen päivä naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi 25.11.

Aamuyö ja siinä sinä makaat ja kuorsaat humalaisen untasi. Sylki valuu suupielestäsi puhtaalle tyynyliinalle. Öriset jotain ja pöhöttyneillä kasvoillasi on sinipunertavia läiskiä. Muutamia hiussuortuvia on liimautunut otsallesi ja huoneen täyttää vastenmielinen löyhkä. Väistelen lattialle rikotun kukkaruukun sirpaleita ja multaa. Tyhjiä kaljatölkkejä kierii ja kolisee, vaikka yritän hiipiä hiljaa.

(Miten kasvosi olivat kauniit katsoa,
hengityksessäsi rakkauden tuoksu.
Öinen kaste rintakarvojesi päissä.)

Kokeilen varovaisesti turvonnutta huultani, vuotaako siitä vielä verta. Hampaat tuntuvat olevan paikoillaan, eivät ainakaan heilu. Nyrkkisi ei tee enää niin kipeää kuin alussa, silloin sattui sieluun enemmän kuin kehoon. Kaikkeen tottuu – tai turtuu. Pelkoonkin.

(Kätesi, hellät ja vahvat,
suojana maailmaa vastaan.
Hyväilyin häivyttivät
lapsuuden pelot ja itkut.)

On hiukan vaikea istuutua vuoteen vieressä olevalle tuolille. Lonkka osui kipeästi oven karmiin heittäessäsi minut seinää vasten. Näissä tansseissa ei kysytä, haluatko lattialle. Tai oletko tasavertainen pari, sillä mitä heikompi, sitä parempi.

(Miten tanssimme aamuun,
askeleissasi notkea lento.
Minä keveä kuin tuulessa leijuva lehti)

Siirrän sivuun hiuksiani ja käteeni jää tukko. Hiukset ovat uusiutuva luonnonvara, niitä kasvaa aina uudelleen. Mutta paljon kallisarvoista ja korvaamatonta on minussa mennyt rikki.

(Silitä hiuksiani pitkään,
tuudita minut aamuun.
Kiedon palmikkoköyden,
sidon sinut itseeni kiinni.)

Kestäisipä unesi pitkään. Krapularyypyn saatuasi alat lähennellä, ja se on vielä nöyryyttävämpää kuin lyönnit. Mutta olen sidottu sinuun pelon ja kärsimyksen kirein köysin. Joskus toivon, ettet heräisi enää ollenkaan

(Aamu aukeaa, ihmettelevät
silmäsi nostavat unen harsoa.
Rakkaus katseessasi kutsuu
minut uuteen päivään)

Mitä sinä olet minulle tehnyt? Ja menetetylle lapsellemme! Mitä minä olen antanut sinun tehdä meille? Vatsaan osuneet potkut eivät jätä mustelmia.

(Enkeli lensi kohtuun,
sammutti sieltä valon.
Vei pienen suuren valon äärelle).

Mihin hävisi kaikki kaunis, ilo ja rauha? Miksi toiset saavat pitää ne? Mihin hävisi tavallinen elämä, milloin harmaa arki muuttui verenkarvaisiksi aamuiksi? Miksi emme pystyneet auttamaan toisiamme tai itseämme? Ehkä niin kauan on toivoa, kuin on kysymyksiä, vaikka ei enää odotakaan niihin vastauksia.

(En varjoja pelännyt, auringonpaistetta vasten
me oisimme kulkeneet isänä, äitinä lasten.
Ja kotimme pieni, vaatimatonkin vaikka
olisi meille ollut maailman suojaisin paikka.)

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Kiitos hienosta kirjoituksesta. Mielenkiintoinen kolmen uusimman kirjoituksen rivi. Tässäkö se ihmisen elämä on?

    • Seija Hämäläinen

      Kiitos kommentistasi!
      Vastaan lainauksella tekstistäsi 22.10. Miksi piste ja silmä ovat mustia: “Mustalla rajaus onnistuu mainiosti. Mustaa taustaa vasten vaaleammat rajat korostuvat ja päinvastoin”.

  • Jari Holopainen

    Mustasilmäisenä ei ole helppoa. Se ei herätä positiivista mielleyhtymää. Itsensä puolustamisesta osin on kyse.

Jätä kommentti

*